|
Nürnbergin näytösoikeudenkäynnit
Elokuun 8. päivänä 1945, neljä toisen maailmansodan voittajavaltiota - USA, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska - allekirjoittivat Lontoon sopimuksen, jolla perustettiin Nürnbergin kansainvälinen sotilastuomioistuin. Tuomioistuimen tehtävänä oli "tutkia" ja tuomita Euroopan tärkeimmät "sotarikolliset". Syytettyjä syytettiin "rikoksista rauhaa vastaan" eli "hyökkäyssodan valmistelusta ja aloittamisesta", "sotarikoksista" sekä "rikoksista ihmisyyttä vastaan". Nürnbergin tuomioistuimesta esitettiin jo alusta asti huomautuksia, etteivät sen päätökset sitoneet valtioita, jotka eivät olleet allekirjoittaneet oikeudenkäynnin pohjana olevaa Lontoon sopimusta. Saksan hallitus ei ollut sitä allekirjoittanut eikä myöskään myöntänyt Nürnbergin tuomioistuimelle tuomiovaltaa Saksan kansalaisiin nähden. Saksassa ei siihen aikaan ollut omaa saksalaista hallitusta, vaan pelkkä miehittäjien sotilashallitus.
Tältä näkökannalta tuomioistuinta voitiin pitää laittomana. On todettava, että se oli pelkästään liittoutuneiden miehityssotaoikeus. Liittoutuneet loivat itse lain, valmistelivat syytteet, esittivät syytteet, johtivat oikeudenkäyntiä ja tuomitsivat syytetyt. Tuomioistuimen muodostivat ainoastaan voittajavaltojen edustajat. Jos mukana olisi ollut puolueettomia tuomareita, olisivat tuomiot saattaneet olla oikeudenmukaisempia. On paheksuttu sitä, että tuomioistuimeen kuului neuvostoliittolainen tuomari, vaikka Neuvostoliitto oli syyllistynyt hyökkäyssotaan Puolaa ja myös Suomea vastaan 1939. Tuomioistuimessa työskenteli myös paljon Neuvostoliiton salaisen poliisin virkailijoita, jotka itse olivat syyllistyneet vielä hirveämpiin "rikoksiin ihmisyyttä vastaan", kuin mistä saksalaisia syytettiin. Nürnbergin oikeudenkäynneissä määriteltiin rikoksiksi mm. kaupunkien, jotka eivät olleet sotilaalliselta kannalta välttämättömiä tuhottavia, tarpeeton hävittäminen. Ei tunnu oikeudenmukaiselta, että voittajat istuvat tuomitsemassa tappion kärsineitä, vaikka voittajat ovat syyllistyneet aivan samanlaisiin rikoksiin kuin mistä he voitettuja syyttävät.
Dresden
Kuten edellä mainittiin, määriteltiin sotarikoksiksi myös sellaiset tuhoamisteot, jotka eivät olleet sotilaalliselta kannalta välttämättömiä. Tätä ajatellessa tulee mieleen liittoutuneiden 13-14.2.1945 suorittama Dresdenin pommitus, joka tehtiin kokeilu-mielessä. Dresden ei ollut juurikaan kärsinyt vahinkoja Saksan ja liittoutuneiden välisen sodan viimeisiin kuukausiin asti. Kevät-talvella 1945, liittoutuneet aloittivat Dresdenin pommittamisen palopommeilla. Dresdenissä ei ollut käytännössä mitään sotilaallista. Se oli pakolaisten täyttämä kaupunki. Liittoutuneiden tarkoituksena oli kokeilla "tulimyrskyn" luomista pommittamalla kaupungin keskustaa palopommein, jotka synnyttäisivät pyörremyrskynomaisia tuulia, jotka ruokkisivat tulta lisää. Kaupunki paloikin valkohehkuisena ja sula asfaltti virtasi kaduilla kuin laava. Dresden oli täynnä mittaamattoman arvokkaita taide- ja kulttuuriaarteita. Kun pommitukset olivat ohi, yli 100 000 siviiliä oli menettänyt henkensä. Kultutautien leviämisen estämiseksi saksalaiset viranomaiset joutuivat polttamaan kymmenien tuhansien siviilien ruumiita groteskeilla hautarovioilla läjäpäin.
Kun Dresdeniä pommitettiin, liittoutuneet olivat jo käytännössä voittaneet sodan. Oliko Dresdenin pommittaminen sotarikos? Rikos ihmisyyttä vastaan? Tänä päivänä Britannian hallitus myöntää, että vuodesta 1942 eteenpäin Britannian silloisen ilmailuministeriön tarkoituksena oli tappaa mahdollisimman paljon saksalaisia siviilejä ilmapommituksilla. Saksalaisia siviilejä pommitettiin sodan aikana hengiltä yli 600 000, Willis Carton "Barne's Reviewn" mukaan. Tarkoituksena oli lannistaa siviiliväestön taistelutahto, mutta vaikutus olikin päinvastainen. Vielä puna-armeijan vallatessa Berliinin viimeisiä katuja, talojen raunioista ja soraläjien takaa ilmestyi naisia Panzerfaustit olalla, vanhoja valkohapsisia miehiä antiikkisten pyssyjen kanssa ja pieniä poikia konepistoolien kanssa, joita he hädin tuskin jaksoivat kantaa.
on kuivattanut kaiken nesteen miehen ruumiista.
Amerikkalainen senaattori Robert Taft oli yhtä mieltä monien amerikkalaiskenraalien kanssa siitä, että jos USA ja muut toisen maailmansodan voittajavaltiot asettaisivat yhteisen sotatuomioistuimen tuomitsemaan voitettuja sotarikoksista, se merkitsisi sitä, että sotavangeiksi jääville amerikkalaisille voitaisiin tulevaisuuden sodissa tehdä samoin. Presidentti John F. Kennedy kirjoitti Pulitzerin palkinnon (juutalaisen lehtimiehen mukaan nimetyn) voittaneessa kirjassaan, "Profiles in Courage", senaattori Taftin poliittisesta sankarillisuudesta tämän kuunneltua omaatuntoaan Nürnbergin sotatuomioistuimen paheksumisen suhteen, huolimatta siitä että se vaaransi hänen pyrkimyksensä päästä USA:n presidentiksi. Huolimatta juutalaisen median uskomattoman intensiivisestä tuomitsemis- ja mustamaalauskampanjasta itseään vastaan, senaattori Taft pysyi kannassaan ja kyseenalaisti ääneen Nürnbergin oikeudenkäyntien oikeutuksen. Senaattori Taft sai aikaan myös senaatin kuulustelun, jossa kuulusteltiin monia todistajia jotka kertoivat Nürnbergin oikeudenkäyntien yhteydessä esiintyneen hyvin laajalti kidutuksia. Saksalaisten syytettyjen kidutukset kuvottivat senaattori Taftia, ja hän oli sitä mieltä että kidutuksella saatuihin "tunnustuksiin" ei voinut suhtautua vakavasti. Presidentti Kennedy kertoo kirjassaan senaattori Taftin sanoneen eräässä puheessaan näin:
Taftin väite oli, että voittajien oikeus ei ole mitään oikeutta. Vaikkakin media pyrki antamaan oikeudenkäynneistä reilun kuvan oikeussalissa, se oli vain pinnallista. Todellista oikeutta ei esiinny, jos voittajat ovat tuomarien, syyttäjien ja puolustuksen yläpuolella. Läntinen oikeuskäsityksemme nojaa puolueettomiin tuomareihin, ja jääväysten suhteen ollaan hyvin tarkkoja. Tuomareilla ei siis saa olla mitään esim. liike- tai sukulaisuussuhteita syytettyjen kanssa. Eivätkö tuomarit ole silloin jäävejä toimittamaan virkaansa, jos syytetyt ovat poliittisesti heidän verivihollisiaan? Onko siinä mitään järkeä, että tuomarit tuomitsevat syytettyjä teoista, joita he itsekin ovat tehneet? Onko oikeudenkäynneillä mitään todellista painoarvoa ja voidaanko niiden päätöksiä kunnioittaa, jos todistajia ei ristikuulustella, kun niin sanottuja tunnustuksia saadaan kidutuksella, kun puolustuksen todistajia voidaan pidättää oikeudessa näyttäytymisestä tai kun syytettyjä tuomitaan sellaisten lakien rikkomisesta, joita ei ollut olemassakaan kun he tekivät tekonsa joista heitä syytetään?
Tuomari Edward Van Roden oli Dachaun keskitysleirin oloja tutkineen Simpsonin armeijakomission jäsen. Hän kertoi 9.1.1949 Washington Daily Newsissä ja 23.1.1949 lontoolaisessa Sunday Pictorialissa kidutusmenetelmistä joita Nürnbergin oikeudenkäyntien kuulusteluissa käytettiin:
Suurin osa historioitsijoiden nykyään tuputtamista Holocaust-todistuksista on saatu juuri näissä kuulusteluissa. Tuomioistuimessa työskenteli myös Neuvostoliiton salaisen poliisin virkailijoita, jotka itse olivat syyllistyneet vielä hirveämpiin "rikoksiin ihmisyyttä vastaan", kuin mistä saksalaisia syytettiin.
Iowan korkeimman oikeuden tuomari Charles F. Wenersturm oli eronnut tuomarinvirastaan Nürnbergissä kauhistuttuaan kuulusteluista ja oikeudenkäyntien kulusta. Hän väitti, että syyttäjä esti puolustusta keräämästä todisteita ja valmistelemasta puolustustaan ja että oikeudenkäynneissä ei ollut kysymys mistään oikeuden täytäntöönpanosta vaan puhtaasti saksalaisvihasta. Lisäksi hän sanoi vielä, että yli 90 prosenttia Nürnbergin tuomioistuimesta koostui henkilöistä, joita ei millään lailla voinut pitää puolueettomina ja että tuomioistuimen henkilöstö vilisi Euroopasta ennen sotaa Amerikkaan paenneita Amerikan kansalaisuuden saaneita juutalaisia.
Amerikkalainen panssarikenraali George S. Patton kirjoitti Euroopasta vaimolleen Yhdysvaltoihin näin:
USA:n ja Englannin liittolaisen, Neuvostoliiton, armeijat raiskasivat lähes kaikki saksalaiset naiset miehittämillään alueilla - lapsista vanhuksiin. He murhasivat ja ajoivat kodeistaan miljoonia talvella 1945. Itä-Preussista, alueelta joka kuului saksalaisille vuosisatoja, karkotettiin tai murhattiin kaikki asukkaat. 1990-luvulla juutalainen tutkija John Sack dokumentoi juutalaisten suorittaman kymmenien tuhansien saksalaisten murhan sodan päättymistä seuranneina kuukausina.
Myös länsiliittoutuneet kantoivat oman kortensa kekoon näissä sotarikoksissa. Eräs näistä oli Operaatio Keel Haul, mikä tarkoitti satojen tuhansien venäläisten ja itä-eurooppalaisten anti-kommunistien karkoittamista Neuvostoliittoon kidutettaviksi, orjatyöhön ja ammuttaviksi. Kun he saivat kuulla länsiliittoutuneiden suunnitelmista, suuri osa heistä teki itsemurhan. Morgenthau-suunnitelma (Harry Morgenthau oli juutalainen) oli myös eräs räikeimmistä länsiliittoutuneiden sikamaisuuksista.
Suunnitelman mukaan jokaiselle saksalaiselle siviilille annettiin pienempi päivittäinen elintarvike-annos kuin mitä saksalaisten väitettiin antaneen omille vangeilleen sodan aikana. Monet saksalaiset äidit joutuivat myymään itseään miehittäjille jotta kykenivät ruokkimaan lapsensa. Sadat tuhannet saksalaiset siviilit ja sotavangit kuolivat liittoutuneiden ensimmäisen miehitysvuoden aikana.
Yksi esimerkki Nürnbergin oikeudenkäyntien kuulusteluista on Rudolf Hössin, Auschwitzin leirin komendantin, "tunnustukset". Holocaust-historioitsijat käyttivät vuosia Hössin "tunnustuksia" todisteena siitä, että natsit tuhosivat juutalaisia täysin järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Itseasiassa väitteet Auschwitzin massa-kaasutuksista perustuvat juuri Hössin "tunnustuksiin". Kaikkein merkittävin Holocaust-historioitsija, Raul Hilberg, nojasi pitkälti Hössin "tunnustuksiin" ja kun Hössin kuulustelupöytäkirjojen alkuperäisversiot tulivat julkisuuteen 1960-luvulla, monet Holocaust-expertit nolostuivat ja 1990-luvulle tultaessa monet myönsivät Hössin "tunnustuksien" olevan melko epäluotettavia. Historioitsija Christopher Browning myönsi Vanity Fair -lehdessä: "Höss oli aina hyvin heikko ja ja sekava todistaja. Revisionistit käyttävät häntä yhtenään juuri tästä syystä heikentämään muistoa Auschwitzista kokonaisuutena.". Ensimmäinen ongelma on luvuissa. "Tunnustuksessaan" Höss sanoi, että Auschwitzissa kaasutettiin yli 2.5 miljoonaa juutalaista. Lähes kaikki niinkutsutut "auktoriteetit" Holocaust-asioissa, mukaanluettuna Auschwitzin keskitysleirimuseon nykyinen kuraattori tri. Francizek Piper, sanovat nykyisin, että luku on 1.2 miljoonaa. Miksi Höss olisi valehdellut? Höss "tunnusti" myös asioita jotka olivat sulia mahdotto-muuksia. Esimerkiksi Höss väitti, että kun sadat ihmiset oli kaasutettu syanidirakeilla, työläiset menivät samantien tuulettamattomiin kammioihin siirtämään ruumiita, ilman kaasunaamareita. Hän kuvaili kuinka työläiset tupakoivat ja söivät työnsä ohessa. Ihan vertauksen vuoksi, Kalifornian osavaltio tuulettaa kaasukammioitaan useita tunteja teloituksen jälkeen. Vielä sittenkään työntekijät eivät voi mennä kammioon ilman kaasunaamareita ja suojapukuja, koska syanidikaasu on niin myrkyllistä, että se voi tappaa jopa ihohuokosten kautta. Näissä kaasukammioissa ei edes teloiteta kuin yksi ihminen kerrallaan. Kuka tahansa joka olisi mennyt kaasukammioon, jossa on juuri tapettu satoja ihmisiä syanidikaasulla, ilman kaasunaamaria ja suojapukua, olisi pian löytänyt itsensä muiden uhrien joukosta. "Tunnustuksessaan" Rudolf Höss mainitsi myös keskitysleirin jota ei ollut koskaan olemassakaan, Wolzekin. Höss kirjoitti "muistelmansa" Neuvostoliiton salaisen poliisin ylläpitämässä puolalaisessa vankilassa, jossa olosuhteet huomioiden voi "muistua" mieleen kaikenlaista mitä ei ehkä ole edes tapahtunut. Rupert Butler kuvailee kirjassaan, "Legions of Death", Hössin pidätystä hyvin seikkaperäisesti. Hän kertoo Hössin kidutuksesta ja pidätyksestä näin:
Nahum Goldmann, World Jewish Congressin puheenjohtaja, kirjoitti suositun kirjan nimeltä "The Jewish Paradox", jonka julkaisi Grosset & Dunlap vuonna 1978. Goldman kirjoittaa dramaattisesti saksalaisten Israelille maksamien korvausten vaikutuksista:
Tässä ällistyttävässä kirjassa Goldmann myöntää, että jo toisen maailmansodan aikana siionistit suunnittelivat sotarikosoikeudenkäyntejä ja korvauksia Saksalta:
Nürnbergin oikeudenkäynnit esitettiin suurelle yleisölle liittoutuneiden pyrkimyksenä saada oikeutta natsien sortamille ihmisille ja tuomita sortajia oikeudenmukaisiin rangaistuksiin. Kirjassaan "The Jewish Paradox", Nahum Goldmann myöntää, että liittoutuneet eivät keksineet järjestää Nürnbergin sotarikostuomioistuinta ja pakottaa saksalaisia maksamaan korvauksia juutalaisille, vaan ne keksivät siionistit jo ennen kuin saatiin "todisteita" Holocaustista, ja että korvauksista tulisi "elintärkeitä" Israelin valtion perustamiselle.
Duke, David (1998, 1999). "My Awakening". Covington, LA: Free Speech Press Kennedy, J.F. (1963). "Profiles in Courage". New York: Pocket Books "Washington Daily News". 9.1.1949 "Sunday Pictorial". 23.1.1949 "Chicago Daily Tribune". 23.2.1948 Blumenson, M. (1972). "The Patton Papers". Boston: Houghton Mifflin. Sack, J. (1993). "An Eye For An Eye". New York: Basic Books
Bacque, James. (1997). "Crimes and Mercies: The Fate of German Civilians
Under Allied "Holocaust Revisionism Source Book" (1994), kohta: "Quote from Vanity Fair", sivu 1. Butler, R. (1983). "Legions of Death". England. s. 235-237
Goldmann, N. (1978). "The Jewish Paradox". New York: Grosset & Dunlap
|
|
|
