Saksan johtajan ja Valtakunnankanslerin

Adolf Hitlerin

puhe valtiopäivillä Berlinissä toukokuun 21. päivänä 1935

Toukokuun 21 p:nä 1935 Saksan johtaja ja valtakunnankansleri Adolf Hitler esitti valtiopäivillä Berlinissä suuren valtiollisen puheen, joka poliittisissa piireissä kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin Euroopan suurvaltojen taholla herätti tavatonta huomiota. Kun tämä puhe aikana, jolloin maailmanrauhan säilyminen näyttää olevan hiuskarvan varassa, on ennen kaikkea voimakas ilmaus Saksan rauhantahdosta, on se tahdottu saattaa suomalaisenkin yleisön tietoon sitäkin suuremmalla syyllä, koska sanomalehtien rajoitetuista selostuksista täällä on saatu siitä kokonaisuudessaan vain puutteellinen käsitys.

Kansanedustajat!

Saksan valtiopäivien jäsenet!

Valtiopäivien puheenjohtaja, puoluetoveri Göring on valtakunnanhallituksen toivomuksesta kutsunut valtiopäivät tähän istuntoon, jotta Teille Saksan kansakunnan edustajina voitaisiin antaa ne selitykset, joita minä pidän tarpeellisina Saksan hallituksen kannan ja päätösten ymmärtämiseksi kaikkia meitä koskevissa aikamme suurissa kysymyksissä.

Siinä tarkoituksessa puhun Teille ja samalla koko Saksan kansalle. Mutta sen lisäksi puhun myös kaikille niille muualla maailmassa oleville, jotka joko velvollisuudesta tai mielenkiinnosta ponnistelevat luodakseen silmäyksen näihin heitäkin koskeviin kysymyksiin. Pidän onnena voidessani antaa sellaisen selityksen tältä paikalta, koska siten ennen kaikkea vältytään siitä vaarasta, mikä kokemusten mukaan useimmiten on kahden kesken tai pienissä piireissä pidettyjen keskustelujen erilaisilla tulkinnoilla ja jotka sitten tietenkin vain osittain voidaan tehdä julkisuudessa tunnetuiksi.

Sellaisen selityksen antamista tällä tavalla pidän varsin tarpeellisena juuri sen vuoksi, koska se paitsi oikeuttaa, asettaa minulle myös velvollisuuden olla täysin avomielinen ja aivan suorasukaisesti puhua erilaisista kysymyksistä. Saksan kansakunnalla on oikeus vaatia tätä minulta ja olen päättänyt noudattaa sitä. Olen useiu kuullut anglosaksilaisissa maissa valitettavan, että Saksa olisi luopunut juuri niistä kansanvaltaisen valtiomuodon periaatteista, joita nämä maat pitävät erityisen pyhinä. Tämä käsitys johtuu suuresta erehdyksestä. Saksassakin on »kansanvaltainen» valtiomuoto. Kansallissosialistisen valtion nykyinen saksalainen hallitus on samalla tavalla syntynyt kansan tahdosta ja on samalla tavalla vastuussa kansalle. On aivan samantekevää, miten suuren äänimäärän eri maissa jokaisen kansanedustajan täytyy saada. On maita, joissa vaaditaan 20,000 ääntä edustajaa kohden, toisissa taas riittää 10,000 tai 5,000, ja vielä toisissa vaaditaan 60,000 tai enemmänkin.

Saksan kansa on 38 miljoonalla äänellä valinnut edustajakseen yhden ainoan kansanedustajan. Tämä on ehkä eräs olennaisin ero toisten maiden olosuhteisiin verraten. Mutta se merkitsee sitä, että minä tunnen olevani vastuussa Saksan kansalle juuri samoin kuin mikä hyvänsä parlamentti. Minä toimin sen luottamuksen nojalla ja sen toimeksiannosta.

Saksan kansalla on sen vuoksi oikeus vaatia sellaista selitystä kuin tämänpäiväinen, jossa peittelemättä ja avoimesti pohditaan kysymyksiä, jotka koskevat, ei ainoastaan muuta maailmaa, vaan vähintään yhtä paljon Saksan kansaakin. Sillä:

Minun täytyy kansakunnan johtajana ja kanslerina ja valtakunnanhallituksen päämiehenä valitettavasti monta kertaa tehdä päätöksiä, jotka jo sinänsä ovat tarpeeksi raskaita, mutta jotka tulevat sitäkin raskaammiksi sen tosiasian vuoksi, ettei minulla ole, mahdollisuutta vastuullisuuttani jakaa tai sälyttää sitä toisille. Niin minulla on vähintään toivo antaa kansakunnan itsensä luoda silmäys minua askarruttaviin ajatuksiin helpottaakseni siten heidän ymmärtämystään niiden päätösten ja toimenpiteiden suhteen, jotka ovat ajatusteni tuloksina. Mutta mitä vaikeampia nämä päätökset ovat, sitä mieluummin tahtoisin saksalaisena tehdä toimintani kaikista heikkouden ja pelon vaikutteista riippumattomaksi ja saada sopusointuun omantuntoni kanssa Jumalan edessä

ja sen kansan edessä, jota hän sallii minun palvella.

Kun edesmennyt herra valtakunnanpresidentti tammikuun 30 p:nä kaksi vuotta sitten antoi tehtäväkseni uuden hallituksen muodostamisen ja valtakunnan asioitten johdon, niin miljoonat kansalaisemme - ja heidän joukossaan useat isänmaallisetkin - epäilivät minulle asetetun tehtävän onnistumista. Vahingonilo ja suru rinnatusten täyttivät siihen aikaan vielä niin rikkinäisen Saksan kansan. Sillä asemamme näytti olevan toiveikas vain sisäiselle vihollisellemme, jota vastoin todelliset ystävät pitivät sitä sanomattoman surullisena. Useilla aloilla oli kansallinen elämä niitä ankarimmin uhattu. Joskin monille - ymmärrettävistä syistä - taloudellinen romahdus näytti ennen kaikkea uhkaavalta, niin syvällisemmät huomioitsijat olivat kuitenkin selvillä siitä, että se olisi vain jälkiseuraus. Monilukuisten sisäisten syiden taloudellisesti välttämätön vaikutus johtui osaksi yhteiskunnallisista, osaksi järjestelypoliittisista syistä, mutta jotka kuitenkin olivat ennen kaikkea moraalisluonteisia. Tarvittiin siis hyvin suurta rohkeutta, ettei tehtävien suunnattomassa paljoudessa, toivottomalta näyttävässä tilanteessa ja kaikkien käytettävien keinojen rajoittuneisuudessa jouduttaisi epätoivoon, vaan käytäisiin heti käsiksi työhön kansakunnan jälleenkohottamiseksi kärsimyksistään ja rappiotilastaan.

Taloudellisesti meillä oli vastassamme seuraava tilanne:

Neljä vuotta kestäneen sodan jälkeen, joka jo sinänsä kansantaloudelle kokonaisuudessaan oli aiheuttanut hirvittäviä vahingoita, voitolliset vastustajat pakottivat Saksan kansan alistumaan sellaiseen rauhansopimukseen, joka, vailla kaikkea poliittista ja taloudellista järkeä, tahtoo sodan lopussa vallinneet voimasuhteet tehdä kansojen elämän oikeudelliseksi perustaksi ikuisiksi ajoiksi. Ottamatta ollenkaan huomioon taloudellisia elämänvaatimuksia ja lakeja, niin, jopa suoranaisesti niiden vastaisesti toiselta puolen kuristettiin taloudelliset mahdollisuudet, mutta toiselta asetettiin kaiken todellisuuden tilkopuolella olevia suoritusvaatimuksia. Yleismerkinnän »korvaus» nimessä seurasi Saksan talouden tuhoaminen. Tästä alkeellisimman taloudellisen ymmärryksen käsittämättömästä syrjäyttämisestä johtui seuraava tilanne:

1. Kansakunnalla oli liikaa työvoimaa.

2. Sillä oli suuri tarve korvata totuttua korkeata elintasoaan vastaavat, sodan, arvojenlaskun ja korvaussuoritusten takia riistetyt tavaransa.

3. Se kärsi omasta ahtaasta asuma-alastaan johtuvaa elintarpeiden ja raaka-aineiden puutetta.

4. Kaiken tämän auttamiseksi tarvittavat kansainväliset tavaramarkkinat olivat liian pienet ja sitä paitsi niitä yhä edelleen supistettiin lukuisilla käytännöllisillä toimenpiteillä ja määrätyllä pakollisella kehityssuunnalla.

Meidän silloisten poliittisten vastustajiemme taloudellisesta ymmärryksestä antaa huonon todistuksen se, että he vasta sitten alkoivat huomata rajoittamattomien, niin, usein jopa käsittämättömien vaatimusten jatkuvan täyttämisen mahdottomuuden, kun heidän tällaisen suhtautumisensa seurauksena ei ainoastaan Saksan kansantalous ollut tuomittu auttamattomasti tuhoutumaan, vaan myös muiden maiden talous alkoi seurata esimerkkiä.

Mutta tämän hulluuden tuloksena oli Saksassa pysähtynyt teollisuus, tuhoutunut maatalous, rappeutunut keskiluokka, hävitetty kauppa, ylen määrin velalla rasitettu yleistalous, kauttaaltaan epäjärjestykseen saatettu rahatalous, kuusi ja puoli miljoonaa luetteloitua, mutta todellisuudessa yli seitsemän ja puoli miljoonaa varsinaista työtöntä!

Jos tahdottiin ryhtyä yksin tätä talotidellista sekasortoa vastustamaan, niin jo sitä varten tarvittiin hyvin lujia päätöksiä. Saksan kansakunta kykeni ennen sijoittamaan ihmisrunsautensa rajoitetulle asuma-alalle niiden riittävien elinmahdollisuuksien ansiosta, jotka sille osanottonsa vuoksi kansainväliseen maailmantalouteen avautuivat. Niin kauan kun tämä edellytys oli olemassa, niin 67 miljoonan ihmisen omat sisäiset elämänvaatimukset ahtaalla saksalaisella asuma-alalla eivät ainoastaan olleet turvatut, vaan nuo ihmiset olivat myös hyödyllinen taloudellinen tekijä muulle maailmalle. Maailmansodan kulku ja varsinkin sodanjälkeisen politiikan seuraukset voivat olla sikäli klassillisena, vaikkakin hirvittävänä vastaväitteenä sitä Iyhytjärkistä mielipidettä vastaan - joka ennen sotaa valitettavasti vallitsi useiden valtiomiesten ajattelua - että jonkin eurooppalaisen valtion taloudellisia etuja edistettäisiin parhaiten jonkin toisen valtion taloudellisella tuholta.

Mutta Saksan kansakunnan taloudellinen rauhanajan rasitus toiselta puolen samoin kuin sen maailman- ja sisätaloudellinen sortaminen toiselta pakottavat jokaisen valtionjohdon, tahtoipahan se tai ei, mukautumaan oleviin olosuhteisiin.

Me kaikki olemme vakuutetut siitä, että kaikkien valtioiden taloudellisen omavaraisuuden ajatuksen ehdoton toteuttaminen, sellaisena kuin se nykyisin uhkaa ilmetä, on korkeammasta näkökulmasta katsoen epäviisas ja saattaa tuloksiltaan olla kaikille kansoille vain vahingollinen.

Taloudellisesti katsoen on epäviisasta tehdä luonnollisista maanviljelys-ja raaka-ainealueista keinotekoisesti teollisuusmaita ja päin vastoin pakottaa täyteenkansoitetut teollisuusvaltiot alkeelliseen raaka-aine- tai jopa raaka-ainekorviketuotantoon. Euroopalle saattaa tästä kehityksestä olla joskus hyvin epämiellyttäviä ja pahoja seurauksia. Mutta tämän korkeammasta taloudellisesta näkökulmasta katsoen epäviisaan pyrkimyksen muuttaminen ei valitettavasti ole yksin Saksan mahdollisuuksien rajoissa. Juuri siinä määrin, missä puutteellinen kansainvälinen kauppavaihto velvoittaa meidät ostojen rajoitukseen, on - ettei saksalaisen työvoiman annettaisi mennä rappiolle --- joko itse koetettava tuottaa puuttuvat raaka-aineet tai, milloin se ei ole mahdollista, korvata ne. Mutta tämä tehtävä voidaan ratkaista ainoastaan suunnitelmallisesti johdetun talouden avulla. Se on vaarallinen toimenpide, koska kaikki suunnitelmatalous voi hyvinkin helposti aiheuttaa virkavaltaisuutta ja siten tukahduttaa ikuisesti luovaa yksityisyritteliäisyyttä. Mutta kansamme etujen nimessä me emme voi toivoa, että kommunismia lähentelevällä taloudella ja sen vaatimalla tuotantoenergian lainauttamisella vähennettäisiin tarjolla olevan työvoimamme mahdollista yhteisaikaansaannosta ja siten yleisessä elintasossa aiheutettaisiinkin selvää huonontumista parannuksen asemesta. Tämä vaara vielä suurenee sen tosiasian nojalla, että jokainen suunnitelmatalous aivan liiankin helposti kumoaa taloudellisesti parempien ainesten valikoinnin ja heikompien tuhoutumisen ankaria lakeja tai ainakin rajoittaa niitä takaamaan vähäarvoisimmankin keskinkertaisen kyvyn säilymisen suuremman kyvykkyyden, suuremman ahkeruuden ja kunnon kustannuksella ja tulee siten yleishyödyn rasitukseksi.

Kun me siis tällaisista käsityksistä huolimatta olemme lähteneet tälle tielle, niin se on tapahtunut mitä ankarimmasta välttämättömyyden pakosta. Mitä kahden ja puolen vuoden aikana on suunnitelmallisen työnhankinnan, suunnitelmallisen markkinasäännöstelyn ja suunnitelmallisen hinta- ja palkkamuodostuksen aloilla saavutettu, pidettiin vielä muutamia vuosia sitten kerrassaan mahdottomana.

Se onnistui vain siitä syystä, että me näiden näköjään niin kuivien taloudellisten toimenpiteiden taakse asetimme koko kansakunnan elävän työtarmon.

Mutta sitä tarkoitusta varten täytyi ensin hankkia lukematon määrä asiallisia ja psykologisia edellytyksiä. Varmentaakseinme kansallisen talouden toiminnan oli ensiksikin välttämätöntä saattaa ehdoton rauha palkka- ja hintamuodostuksen ikuiseen vaihteluun. Edelleen vaadittiin, että myönteiset edellytykset vapautettiin kaikista korkeampia kansantaloudellisia etuja palvelemattomista vaikutteista, s.o., että molempien leirien palkka- ja hintapoliliikasta elävät luokkajärjestöt lakkautettiin. Niin työnantajien kuin työnottajienkin taistelujärjestöjen hajoittaminen vaati johdonmukaisesti näiden eturyhmien ylläpitämien ja niitä sen vuoksi tiikevien poliittisten puolueitten poistamisen. Tämä taas pakotti uuden järjestelmällisen ja joustavan valtiomuodon voimaansaattamiseen ja uuteen sisäiseen valtakunnan ja valtion rakennustyöhön! Mutta jos mieli kaiken tämän merkitä enemmän kuin puhtaasti ulkonaisia järjestelymuutoksia, niin silloin täytyi itse kansa kasvattaa uuteen yhteiskunnalliseen ajatteluun ja elämään. Pelkkiä tehtäviä, joista jokainen erikseen vaatisi vuosisadan toteutuakseen ja joiden johdosta jo on kansoja ja valtioita murskautunut. Mutta jos sellainen ohjelma, joka joko kokonaisuudessaan onnistuu tai jonka jo edeltäpäin täytyy kaikissa yksityiskohdissaan epäonnistua, tahdotaan toteuttaa, niin silloin onnistuminen riippuu kahdesta edellytyksestä, nim. vallitsevasta rauhasta ja käytettävänä olevan ajan pituudesta.

Me saksalaiset voimme vain valittaa, että mun maailma yhä vieläkin niin vähän vaivautuu objektiivisesti tutustumaan siihen, mitä Saksassa on viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut, ja ettei tutkita sen maailmankatsomuksen olemusta, mistä nämä aikaansaannokset ovat yksinomaan lähtöisin.

Sillä päämäärä samoin kuin tehtävien suorituskin, jotka nykyiselle Saksalle antavat luonteenomaiseti leimansa, ovat yksinomaan lähteneet kansallissosialistisesta ajatusmaailmasta, ovat luettavat kansallissosialistisen puolueen, sen järjestön ja sen oman pursuavan toimintatarmon ansioksi. Saksassa on kahtena viime vuotena suoritettu vallankumous, joka on suurempi kuin niistä nykyajan ihmiskunnalla keskimäärin on tietoakaan. Tämän vallankumouksen laajuus ja syvyys eivät ole kärsineet siitä säälistä, millä se kohtelee entisiä vastustajiaan. Sillä tämä sääli ei ole suinkaan lähtenyt heikkouden tunteesta, vaari paljon enemmän vuorenkorkuisen etevämmyyden vakaumuksesta sekä itsetietoisesta, mitään järkkymättömästä voitonvarniuudesta.

Tätä uutta Saksaa ei voida sen takia verrata entiseen Saksaan. Sen aatteet ovat yhtä uudet kuin sen teotkin.

Porvarillisen eläköön-isänmaallisuuden henki on poliittisesti määräävänä tekijänä voitettu juuri samalla tavalla kuin marxilaisen internationalisinin taipumuksetkin.

Kuri nykyinen Saksa asettuu kannattamaan rauhaa, niin se ei tee sitä heikkoudesta eikä arkuudesta. Se esiintyy rauhan puolesta eräältä toiselta näkökulmalta, siltä, mikä kansallissosialismilla on kansasta ja valtiosta.

Kansallissosialismi ei näet näe jonkin kansan pakollisessa sulattamisessa johonkin toiseen olemukseltaan aivan vieraaseen kansaan mitään pyrkimyksen arvoista poliittista päämäärää, vaan sellaisen tuloksena ainoastaan oman kansan sisäisen yhteyden vaarantamisen ja kansan voiman heikentämisen pitkiksi ajoiksi. Sen oppi torjuu siis johdonmukaisesti kansallisen yhteensulattamisen ajatuksen. Samalla on myös porvarillinen usko mahdollisesta »germanisatiosta» torjuttu. Sen vuoksi on sekä toiveittemme että tarkoitustemme vastaista riistää vierailta kansanaineksilta heidän kansallisuutensa, kielensä tai kulttuurinsaja pakottaa heidät vastaanottamaan vieras, saksalainen. Me emme kehoita ketään muuttamaan epäsaksalaisia nimiä saksalaisiksi, päin vastoin: me emme toivo sitä. Meidän kansallinen oppimme näkee siis jokaisessa vieraan kansan kukistamiseksi ja hallitsemiseksi tarkoitetussa sodassa tapahtuman, joka ennemmin tai myöhemmin sisäisesti muuttaa ja heikentää voittajan ja lopulta tekee sen itsensä voiteluksi kansaksi.

Mutta me emme myöskään usko siihen, ettii Euroopassa kansallisesti voimakkailta kansoilta kansallisuusperiaatteen aikakaudella yleensä voitaisiin riistää kansallisuus.

Viimeiset 50 vuotta tarjoavat siitä enemmän kuin kylliksi opettavaisia ja varoittavia esimerkkejä. Euroopan kansallisuusvaltiot eivät voi missään tulevassa sodassa - vastustajien hetkellisiä heikkouksia lukuunottamatta -saavuttaa enempää kuin vähäpätöisiä ja tehtyihin uhrauksiin verraten täysin vastaamattomia kansallisten rajojen korjauksia.

Mutta yhtämittainen sotatila, mikä sellaisten pyrkimysten johdosta luodaan yksityisten kansojen välille, saattakoonpa se erilaisista poliittisista ja taloudellisista ettinäkökohdista tarkastellen näyttää hyödylliseltäkin, tuottaa kansoille ainoastaan kärsimyksiä ja onnettomuutta. Veri, joka Euroopan mantereella on 300 vuoden aikana vuodatettu, ei ole missään suhteessa tapahtumien kansallisiin tuloksiin. Ranska on sittenkin pysynyt Ranskana, Saksa Saksana, Puola Puolana, Italia Italiana. Mitä hallitsijasukujen itsekkyys, poliittiset intohimot ja isänmaallinen hämäännys näköjään syvällisiäkin valtiopoliittisia muutoksia ovat verivirtojen avulla saavuttaneetkin, niin kansallisessa suhteessa ne ovat aina koskettaneet vain kansojen ulkokuorta, jota vastoin niiden perusolemus on tuskin ollenkaan muuttunut. Jos nuo valtiot olisivat murto-osankaan uhrauksistaan käyttäneet järkevämpiin tarkoituksiin, niin tulos olisi varmasti ollut suurempi ja pysyvämpi.

Kun minä kansallissosialistina avomielisesti lausun tämän käsitykseni, niin mielessäni on vielä seuraava perustelu: Jokainen sota nielee kaikkein ensiksi parhaiden ainesten valiojoukon. Mutta koska Euroopassa ei ole enää yhtään tyhjää paikkaa, niin jokainen voitto - perusluonteistä eurooppalaista pulaa ollenkaan muuttamatta - voi aiheuttaa korkeintaan jonkin valtion väkiluvun numerolisäyksen. Mutta jos se on kansoista niin tärkeätä, niin voivat ne kyynelien asemesta päästä siihen yksinkertaisemmalla ja ennen kaikkea luonnollisemmalla tavalla.

Terve sosiaalipolitiikka voi syntyväisyyttä edistämällä muutamissa vuosissa lahjoittaa kansakunnalle oman kansan lapsia enemmän kuin mitä sodalla voidaan saada vieraita ihmisiä vallatuksi ja alistetuksi.

Ei! Kansallisosialistinen Saksa tahtoo rauhaa mitä syvimmästä maailmankatsomuksellisesta vakaumuksesta. Se tahtoo sitä edelleen siitä yksinkertaisesta, alkeellisesta käsityksestä, ettei mikään sota ole omiaan poistamaan yleisen eurooppalaisen pulamme olemusta, vaan kylläkin sitä suurentamaan. Uusi Saksa tekee valtavaa työtä sisäisten vaurioittensa korjaamiseksi. Ei mikään meidän luonnollisista suunnitelmistamme tule täytetyksi ennen 10-20 vuotta. Ei mikään esilleottamistamme aatteellisista tehtävistä voi täyttyä ennen 50:ntä, ehkä ei ennen 100:kaan vuotta. Minä olen kerran aloittanut kansallisosialistisen vallankumouksen liikkeen luomisella ja siitä lähtien johtanut sen toimintaa. Minä tiedän, että me kaikki saamme kokea ainoastaan ensi alun tästä suuresta mullistavasta kehityksestä. Mitä muuta kuin levollisuutta ja rauhaa minä voisinkaan toivoa? Mutta kun sanotaan, että tämä on vain johdon toivomus, niin voin antaa siihen seuraavan vastauksen: Jos vain johtajat ja hallitusmiehet tahtovat rauhaa, niin itse kansat eivät ole koskaan sotaa toivoneet!

Saksa tarvitsee rauhaa ja se tahtoo rauhaa! Kun minä nyt kuulen erään englantilaisen valtiormehen suusta, etteivät sellaiset vakuutukset ole mitään ja että vain kollektiivisten sopimusten alla oleva nimikirjoitus on vilpittömyyden takaus, niin pyydän mister Edeniä samalla ajattelemaan, että joka tapauksessa on kysymys »vakuutuksesta».

On monta kertaa paljon helpompaa kirjoittaa nimensä sopimusten alle, pidättyen sisimmässään kantansa viimeiseen tarkistukseen ratkaisun hetkellä, kuin koko kansakunnan edessä täysin julkisesti omaksua sellainen politiikka, joka palvelee rauhaa, koska se torjuu sodan edellytykset.

Minä olisin voinut panna allekirjoitukseni kymmeniin sopimuksiin, eikä sittenkään noiden toimenpiteiden merkitys olisi ollut samanarvoinen sen selityksen kanssa, minkä minä Saarin kansanäänestysasian johdosta olen Ranskalle antanut. Kun minä Saksan kansakunnan johtajana ja valtuutettuna koko maailman ja kansani edessä annan vakuutuksen, ettei Saarin kysymyksen ratkaisun jälkeen Ranskalle tulla esittämään mitään alueellisia vaatimuksia, niin tämä on suurempaa rauhan tukemista kuin moni allekirjoitus monessa sopimuksessa.

Minä luulen, että tällä juhlallisella vakuutuksella on itse asiassa molempien kansakuntien välinen, kauan kestänyt riita tullut poistetuksi. Me annoimme sen tietoisina siitä, että tämä ristiriita ja sen yhteydessä tehdyt uhraukset eivät kummankaan kansakunnan taholta ole missään suhteessa niiden kohteeseen, joka, ilman että sen mieltä olisi koskaan kysytty, yhä uudelleen on tehty niin suurten kärsimysten ja onnettomuuksien aiheeksi.

Mutta kun tällaiselle vakuutukselle annetaan sellainen arvo, että se otetaan vain »tiedoksi», niin silloin ei tietänkään jää meillekään mitään muuta mahdollisuutta jäljelle kuin ottaa tämä vastaus samalla tavalla »tiedoksi».

Kuitenkin minun täytyy tältä paikalta panna vastalause jokaista yritystä vastaan, jonka tarkoituksena on arvioida vakuutusten arvo eri tavoin kulloinkin tarpeen mukaan. Kun Saksan valtakunnanhallitus vakuuttaa Saksan kansan nimessä, ettei se halua mitään muuta kuin rauhaa, niin tämä vakuutus on joko täsmälleen samanarvoinen kuin sen allekirjoitus jossakin erityisessä sopimusmuodostelmassa, tai muutoin tämä sopimus ei voi olla enemmänarvoinen kuin edellinen juhlallinen vakuutus!

On omituista, että kansojen historiallisessa elämässä esiintyy usein varsinaisia käsitteiden arvonalennuksia, jotka vain vaivoin kykenevät kestämään terveen järjen kritiikin. Maailma on esim. näinä aikoina elänyt kollektiivisen turvallisuuden, kollektiivisten sitoumusten jne. nimenomaisessa vimmassa, joilla kaikilla näyttää ensi silmäyksellä olevan asiallinen sisällys, mutta jotka lähemmin tarkasteltaessa vähintään jättävät tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Mitä tarkoitetaan kollektiivisella yhteistoiminnalla?

Kuka määrää, mitä kollektiivinen yhteistoiminta on ja mitä se ei ole?

Eikö käsitettä »kollektiivinen yhteistoiminta» ole 17 vuoden aikana tulkittu mitä erilaisimmilla tavoilla?

Minä luulen osuvani oikeaan sanoessani, että monien muiden oikeuksien ohella Versaillesin sopimuksen voittajavallat ovat myös pidättäneet itselleen oikeuden vastaansanomattomasti määritellä, mitä »kollektiivinen yhteistoiminta» on ja mitä se ei ole.

Kun katson asiakseni tältä paikalta harjoittaa kritiikkiä tätä menettelyä kohtaan, niin se tapahtuu siinä mielessä, että ennen kaikkea siten voidaan saada selvyys valtakunnanhallituksen viimeisten päätösten syvällisestä välttämättömyydestä ja herättää ymmärtämystä todellisia tarkoituksiamme kohtaan.

Kansakuntien kollektiivisen yhteistoiminnan nykyinen ajatus on alkujaan ja olennaiselta osaltaan Amerikan presidentin Wilsonin henkistä pääomaa. Sotaa edeltäneen ajan politiikan määräsi enempi yhteisiä etuja omaavien kansakuntien välisten liittojen ajatus. Syystä tai syyttä tämä politiikka tehtiin kerran maailmansodan puhkeamisesta vastuulliseksi. Tämän sodan loppua kiiruhti - ainakin mitä Saksaan tulee - Wilsonin 14:n pykälän oppi ja myöhemmin täydennykseksi tulleet kolme pykälää. Niihin oli varsinaisesti ihmiskunnan samantapaisen onnettomuuden torjumiseksi sisällytetty seuraava ajatukseukulku:

Rauha ei saa olla yksipuoliseen oikeuteen perustuva rauha, vaan yleiseen tasavertaisuuteen ja siis yleiseen oikeuteen perustuva rauha. Sen pitää olla kaikkien sovinnon, aseistariisuutumisen ja siten kaikkien turvallisuuden rauha. Tämä huipentui kaikkien valtioiden ja kansakuntien kansainvälisen kollektiivisen yhteistoiminnan aatteeksi kansainliitossa. Minun täytyy tältä paikalta vielä kerran vakuuttaa, ettei ollut yhtään kansaa, joka sodan lopulla olisi halukkaammin tarttunut näihin aatteisiin kuin saksalaiset. Saksan kärsimykset ja uhrit olivat verrattomasti suurimmat kaikista sotaan osaa-ottaneista valtioista. Luottaen näihin lupauksiin saksalaiset sotilaat laskivat aseensa.

Kun v. 1919 Saksan kansalle saneltiin Versaillesin rauha, niin samalla lausuttiin ennen kaikkea kansojen kollektiivisen yhteistoiminnan kuolemantuomio.

Sillä kaikkien tasavertaisuuden sijalle tuli voittajien ja voitettujen välinen luokittelu. Yhtäläisten oikeuksien sijasta tehtiin ero etuoikeutettujen ja oikeudettomien välillä. Kaikkien sovinnon sijasta alettiin rangaista voitettuja. Kansainvälisen aseistariisuutumisen sijaan riisuttiin voitelut aseista. Kaikkien turvallisuuden asemesta saatiin voittajien turvallisuus.

Kuitenkin Yersaillesin rauhansopimuksessa nimenomaan määrättiin, että Saksan aseistariisuminen tapahtuu ensiksi vain sen vuoksi, että toisten aseistariisuutuminen tulisi mahdolliseksi. Ja nyt voidaan jo tästä yhdestä esimerkistä todeta, miten paljon kollektiivisen yhteistoiminnan aatetta ovat vahingoittaneet juuri ne, jotka vielä tänä päivänä sitä suuriäänisimmin puoltavat.

Saksa oli täyttänyt rauhansopimuksessa asetetut vaatimukset suorastaan yltiöpäisellä kiihkolla: rahataloudellisesti rahataloutensa täydelliseen tuhoon, kansantaloudellisesti talouselämänsä perinpohjaiseen hävittämiseen, sotilaallisessa suhteessa täydelliseen maanpuolustuksettomuuteen saakka! Toistan tässä suurin piirtein vielä kerran saksalaisten sopimustentäyttämisestä ne tosiasiat, joita kukaan ei voi kieltää:

Armeijassa hävitettiin:

59,000 tykkiä ja tykinputkea,

130,000 konekivääriä,

31,000 miinanheittäjää ja -putkea,

6,007,000 kivääriä ja karpiinia,

243,000 konekiväärin piippua,

28,000 konekiväärin lavettia,

4,390 miinanheittäjän lavettia,

38,750,000 tykin miinusta,

16,550,000 käsi- ja kiväärikranaattia,

60,400,000 räjähdyssytytintä,

491,000,000 käsiaseen patruuuaa,

335,000 tonnia ammushyIsyjä,

23,515 tonnia kartuushin- ja patruunanhylsyjä,

37,600 tonnia ruutia,

79,000 ammusten valinkaavaa,

212,000 puhelinkonetta,

1,072 liekinsyöksijää jne., jne.

Edelleen hävitettiin:

Rekiä, kuljetettavia työpajoja, tykkivaunuja, tykkien etuvaunuja, teräskypäröitä, kaasunaamareita, entisten sotatarviketehtaiden koneita, kiväärinpiippuja.

Ilmataisteluvälineitä hävitettiin:

15,714 hävittäjä- ja pommituslentokonetta,

27,757 lentokoneen moottoria.

Merellä hävitettiin:

26 suurta taistelulaivaa,

4 rannikkopanssarilaivaa,

4 panssariristeilijää,

19 pientä risteilijää,

21 koulu- ja erikoislaivaa,

83 torpeedovenettä,

315 sukellusvenettä.

Ja vielä hävitettiin lisäksi:

Kaikenlaisia ajoneuvoja, kaasutaistelu- ja osaksi kaasusuojeluvälineitä, käyttö- ja räjähdysaineita, valonheittäjiä, tähtäyslaitteita, etäisyys- ja kaikumittausvälineitä, kaikenlaisia tähystyslaitteita, hevosenvaljaita jne., jne., kaikki lentokone- ja ilmalaivahallit jne.

Siten on Saksa suoranaisessa itseuhrautuvaisuudessa puolestaan luonut kollektiivisluontoisen yhteistyön kaikki edellytykset Yhdysvaltain presidentin ajatusten mukaisesti.

Nyt, ennen kaikkea Saksan tällaisen aseistariisuutumisen jälkeen, olisi maailman puolestaan pitänyt ottaa samanlainen askel tasavertaisuuden toteuttamiseksi. On vain todistus tämän käsityskannan oikeudesta, ettei toistenkaan kansojen keskuudessa ja toisissakaan valtioissa ole puuttunut kehoittavia ja varoittavia ääniä, jotka puolsivat tämän velvollisuuden täyttämistä. Tahdon mainita tässä vain muutamia näistä ei varmaankaan nykyisen Saksan ystäviksi luettavista miehistä, osoittaakseni heidän selitystensä avulla, että ne ovat väärässä, jotka jonkinlaisessa muistamattomuudessaan eivät enää tahdo tietää mitään siitä, ettei rauhansopimus sisältänyt puheenalaista aseistariisuutumisvelvollisuutta ainoastaan Saksalle, vaan myös muille valtioille.

Lordi Robert Cecil, brittiläisen neuvottelukunnan jäsen Pariisin rauhankonferenssissa ja brittiläisen neuvottelukunnan johtaja aseistariisuutumiskonferenssissa (Revue de Paris 1924, N: o 5):

»Versaillesin sopimuksen ja muiden rauhansopimusten varustusmääräykset alkavat esipuheella, joka kuulun seuraavaan tapaan: 'Tehdäkseen alun kaikkien kansojen yleiselle sotavarustusten rajoitukselle mahdolliseksi, Saksa sitoutuu tarkasti ottamaan huomioon seuraavat maa-armeijaa, merivoimia ja ilmaliikennettä koskevat määräykset.' Tämä esipuhe sisältää sopimuksen. Se on hallitusten juhlallinen vakuutus kaikille kansanvaltaisille valtioille, jotka ovat allekirjoittaneet rauhansopimukset. Jollei tätä vakuutusta noudateta, niin rauhansopimuksilla aikaansaatu järjestelmä ei voi olla pysyväinen, ja jopa osittainenkin aseistariisuutuminen tulee ennen pitkää lakkaamaan.»

Paul Boncour huhtikuun 8 p:nä 1927 kansainliiton valmistavan aseistariisuutumiskomission kolmannessa istunnossa:

»On oikein, että Versaillesin sopimuksen V osan esipuhe koskee niitä sotavarustusten rajoituksia, jotka asetettiin Saksalle varustusten yleisen supistamisen edellytyksenä ja edelläkävijänä. Siinä eroitetaan jopa hyvin tarkasti Saksan varustusten rajoitukset kaikista muista samantapaisista varustusten rajoituksista, joita historia tietää sotien päättymisen jälkeen asetetun ja jotka muuten yleensä ovat osoittautuneet verrattain tehottomiksi. Tällä kertaa on vaatimus asetettu -ja vasta se antaa sille kaiken arvon -ei ainoastaan yhdelle sopimuksen allekirjoittajista, vaan se on pikemniinkin velvollisuus, moraalinen ja oikeudellinen velvoitus toisille allekirjoittajille käydä käsiksi varustusten yleiseen rajoitukseen.»

Hendersonin selitys tammikuun 20 p:nä 1931:

»Meidän täytyy saada parlamenttimme ja kansamme vakuutetuksi siitä, että kansainliiton kaikki jäsenet pakotetaan kannattamaan tätä yleisen aseistariisuutumisen politiikkaa niillä juhlallisilla velvoituksilla, joita kansainvälinen oikeus samaten kuin kansallinen kunniakin meille asettaa.

Täytyykö minun kansainliiton neuvostossa muistuttaa siitä, että sopimuskirjan 8:s artikla, Versaillesin sopimuksen V osan esipuhe, Locarnon konferenssin loppupäätelmät ja kokouksessa joka vuosi v:sta 1920 tehdyt päätökset osoittavat, että samanlainen vastuu koskee tässä asiassa kaikkia kansainliiton jäseniä? Kaikki olemme ottaneet kantaaksemme velvoituksia, ja jos me emme niitä täytä, niin meidän rauhalliset aikomuksemme voidaan saattaa epäilyksen alaisiksi. Kansainliiton vaikutus- ja arvovalta kärsisivät siitä.»

Briandin selitys tammikuun 20 p:nä 1931:

»Maani nimessä yhdyn niihin vakuuttaviin sanoihin, joilla puheenjohtajamme on avannut istunnon - - -. Minä uskon kuten Tekin - minulla on ollut tilaisuus sanoa se jo usein - että ne velvoitukset, joihin kansat ovat mukautuvaisesti sitoutuneet allekirjoittaessaan kansainliittosopimuksen 8:nnen artiklan, eivät saa jäädä kuolleiksi kirjaimiksi. Ne sisältävät pyhän velvoituksen, ja maa, joka tahtoisi päästä niistä vapaaksi, menettelisi kunniattomasti.»

Belgian ulkoministerin Vandervelden, Belgian rauhanvaltuuskunnan jäsenen lausunto helmikuun 27 p:nä 1927:

»Tästä lähtien on edessämme seuraava pulma: Joko toisten valtojen on pienennettävä armeijoitansa samassa suhteessa kuin Saksan valtakunnanpuolustus, tai rauhansopimus käy kestämättömäksi, ja Saksa ottaa itselleen oikeuden pitää sotavoimia, jotka kykenevät puolustamaan sen alueen koskemattomuutta. (Hyvä!) Näistä tosiasioista voidaan vetää kaksi johtopäätöstä: ensiksi, että kaikki valvontatoimenpiteet ovat tehottomia, ja toiseksi, että aseistariisuutuminen joko tulee yleiseksi tai sitä ei tapahdu ollenkaan.»

Sama ulkoministeri lausui »Populaire»-lehdessä joulukuun 29 p:nä 1930:

»Versaillesin sopimuksesta tehtäisiin paperipalanen, ellei täytettäisi sopimuksen moraalisia ja oikeudellisia velvoituksia, joilla voitettu Saksa pakotettiin riisuutumaan aseista siinä tarkoituksessa, että valmistettaisiin maaperää toisten aseistariisuutumiselle.»

Lordi Robert Cecil radiopuheessaan joulukuun 31 p:nä 1930:

»Kansainvälinen aseistariisuutuminen kuuluu meidän tärkeimpiin kansallisiin etuihimme. Emme vain yhtä kertaa, vaan useita kertoja olemme oltaneet velvoituksia vähentää ja rajoittaa maailmansodassa voitollisten kansojen sotavarustuksia täydennyksenä sille aseistariisuutuiniselle, johon olemme entiset vastustajamme velvoittaneet. Hävittäisimme kaiketi luottamuksen kansainvälisiin sitoumuksiin, ellemme täyttäisi sitä, niitä olemme luvanneet. Sen ohessa on minun silmissäni toisarvoinen merkitys sillä, jos me, tässä tapauksessa jäisimmekin vastausta vaille entisten vastustajiemme esittäessä meille sen vaatimuksen, että hekin saavat taas varustautua.»

Ja Paul Boncour vielä kerran huhtikuun 26 p:nä 1930 »Journal»-lehdessä:

»Lopultakaan ei tarvitse olla mikään profeetta. Riittää, kun pitää silmät auki todetakseen, että siinä tapauksessa, jos aseistariisuutumisneuvottelut lopullisesti epäonnistuvat tai vain jatkuvasti lykkäytyvät, Saksa, joka on vapautunut muusta pakosta, valmistautuu vapautumaan tästä aseistariisuutumisestakin eikä tule enää yksinään sietämään varustautumisrajoituksia, jotka Versaillesin sopimuksessa itsessään on tarkoitettu ei vain vaatimukseksi, vaan myös yleisen varustustenvähentämisen lupaukseksi. Meillä ei ole enää mitään valinnan varaa.»

Mutta mitä oli tapahtunut?

Sillä välin kun Saksa sille sanellun sopimuksen mukaisesti on täyttänyt sitoumuksensa, jäi sopimuksen jatkuva täyttäminen niin sanottujen voittajavaltojen asiaksi.

Kun nyt tahdotaan päästä näistä laiminlyönneistä selityksillä, niin sellaistsen verukkeiden torjuminen ei todellakaan ole vaikeata. Nyt kuulemme hämmästykseksemme vieraiden valtiomiesten suista, että sopimusten täyttämisen tarkoitus oli kyllä ollut olemassa, mutta aika vain ei ollut ollut siihen vielä sopiva.

Mitenkä niin?

Kaikki edellytykset muiden valtioiden aseistariisuutumiseen olivat jo siihen aikaan ehdottomasti olemassa:

1. Saksa oli riisuutunut aseista. He eivät todellakaan voineet väittää, että sotilaallisesti täysin voimattomaksi tulleen valtion taholta heitä olisi voinut pieninkään vaara uhata.

Mutta sen sijaan olisi sellainen aseistariisuutuminen antanut kansainliiton rakennelmalle niin suurta sisäistä voimaa, ettei mikään valtio olisi myöhemmin uskaltanut esiintyä väkivaltaisesti jotakin sellaista valtiota kohtaan, joka oli tässä yhteisessä kollektiivisessa aseistariisuutumisessa osallisena!

Silloin olisi ollut paras tilaisuus muuttaa ulkonaiset »tunnustukset» sisäisiksi »teoiksi». Ja tämä sitäkin suuremmalla syyllä, koska

2. poliittisestikin olivat kaikki edellytykset siihen olemassa. Sillä Saksa oli siihen aikaan yhtä kansanvaltainen kuin mikä muu valtio hyvänsä. Kaikki oli tarkasti kopioitu ja tunnollisesti jäljitelty tarjolla olevien suurten esikuvien mukaan. Kansallissosialismi ei ollut vallassa Saksassa. Porvarillinen natsionalismikin oli melkeinpä havinnyt. Sosialidemokratiasta keskustan ylitse kansanvaltaan ulottui puoluevalta, joka maailmankatsomuksellisesti ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa muistuttanut ympäristöä, vaan ohjelmallisestikin tunsi olevansa siihen sidottu. Mitä siis siihen aikaan odotettiin?

Milloin koskaan saattoi tulla parempi tilaisuus kollektiivisen yhteistoiminnan aikaansaamiseen kuin siihen aikaan, jolloin Saksassa ehdottommasti vallitsi tuo sama poliittinen henki, joka ympäristöllekin antoi luonteenomaiset piirteet? Ei! Aika oli kypsä ja sovelias, ainoastaan tahtoa puuttui!

Mutta minä en suinkaan tahdo, todetessani Versaillesin sopimuksen toisten osapuolten uskottomuuden sopimuksen suhteen, moittia heitä siitä, etteivät he ole riisuneet aseitaan. Sillä kun jo uskotaan, että silloinen aika saattoi aiheuttaa arveluja sopimuksenvastaisen aseistariisumattomuuden suhteen, niin silloin on hyvinkin vaikeata esittää ne syyt, jotka saattoivat antaa aihetta yhä suurempaan aseistautumiseen!

Ratkaisevaa oli tämä: Nämä toiset valtiot eivät ole ainoastaan pidättyneet riisumasta aseitaan, vaan päin vastoin ovat vallan suurenmoisesti täydentäneet varustuksiaan, parantaneet ja lisänneet niitä.

Siinä ei merkitse mitään sellainen vastaväite, että osaksi on ryhdytty miesvahvuuden supistuksiin. Sillä tällaiset supistukset on runsain määrin korvannut uudenaikaisimpien sota-aseiden teknillis-suunnitelmallinen täydellistäminen. Henkilöstöä voidaan sitäpaitsi kutsua helposti takaisin palvelukseen.

Ja seuraava on sen ohessa otettava erityisesti huomioon: Aseistariisuutumisneuvottelujen aikana oli myöhemmin koetettu jakaa aseet sellaisiin aseisiin, jotka paremmin sopivat puolustukseen ja sellaisiin, jotka paremillin ovat omiaan hyökkäyksessä.

Minun on tässä todettava, että näitä hyökkäykseen sopiviksi tarkoitettuja aseita Saksalla ei yleensä enää ollut. Kaikki ne hävitettiin perin pohjin, Mutta sitten oli vielä edelleen todettava, että juuri hyökkäystä varten sopivia ja tarkoitettuja aseita rauhansopimuksen toiset osalliset ovat vallan erinomaisella tavalla kehittäneet edelleen, parantaneet ja lisänneet.

Saksa oli hävittänyt kaikki lentokoneensa. Eikä se ollut puolustuskyvytön ainoastaan aktiivisen lentoaseen suhteen, vaan myös puolustuskyvytön ilmahyökkäystorjunnan kaikkien passiivistenkin välineiden suhteen.

Mutta samaan aikaan sopimusosallisemme eivät ainoastaan laiminlyöneet lentokoneittensa hävittämistä, ei, vaan päin vastoin niitä mitä tehokkaimmin kehitettiin edelleen.

Esim. hävittäjälentokoneiden nopeus kohosi n. 220 km:stä sodan lopulla sen jälkeen uudenaikaisimpien tyyppien yhä uusien parannusten ansiosta lähes 400 km:iin . Asestus kohosi 2:sta konekivääristä 3:een, 4:ään ja 5:een ja vihdoin pieneen pikatykkiin. Lentokorkeus kohosi sodan lopulla saavutetusta 6,000 metristä 9,000, 10,000 ja 11,000 metriin.

Sen sijaan, että entiset pommituslentokoneet olisi hävitetty kuten Saksa oli tehnyt, niitä mitä innokkaimmin parannettiin, kehitettiin edelleen ja korvattiin yhä suuremmilla ja täydellisemmillä tyypeillä. Sodan lopulla saavutetut suoritukset kuormituksen suhteen kohosivat keskimäärin 500-1,000 kg:sta painolastia 1,000-2,400 kg:aan saakka. Nopeutta, joka siihen aikaan oli keskimäärin 125-160 km., parannettiin yöpommituskoneille 250-280 km:iin ja päiväpommituskoneille 350 km:iin! Nousukykyä, joka sodan lopulla oli 3,000 -4,000 m., kohotettiin 6,000, 7,000 ja vihdoin 9,000 m:iin!

Asestus nousi 2, 3 ja 4 konekivääristä 4, 6 ja 8 konekivääriin ja lopulta tykkeihin. Tähtäyslaitteita parannettiin niin nerokkaasti, että aivan julkisesti myönnettiin tähtäimeen saadut hyökkäyskohteet voitavan hävittää jopa ehdottomalla varmuudella. Pommituskoneet uusittiin yleensä kokonaan. Pommien räjähdysteho tuli sodan loputtua yhä tuhoavammaksi vastaten uusiin keksinnöihin perustuvan paremman kaasumuodostuksen vaatimuksia. Asuinpaikkojen hävitykseen käytetään uudenaikaisia palopommeja, joiden, kuten eri maiden ilmavoimien teknillisissä aikakauslehdissä vakuutetaan, yleensä pitäisi olla sammuttamattomia. Näiden pommituskoneien mittaus- ja suuntauslaitteita parannettiin jatkuvasti ja vihdoin, ehkäpä aseistariisuutumisajatuksen viimeisenä riemuvoittona, ilmoitettiin, että nyt voitiin ilman lentäjää yksinkertaisesti kauko-ohjauksen avulla suunnata pommituskoneita turvattomia hyöjjäyskohteita vastaan!

Lentokenttien ja -satamien lukumäärää ei suinkaan vähennetty, vaan kaikkialla lisättiin. Laivaston sotalaivat varustettiin lentokoneilla. Mutta se ei riittänyt, että yksityisille taistelulaivoille annettiin apuaseeksi taistelu- ja pommituslentokoneita, ei, vaan käytiin suunnittelemaan erityisiä jätliläismäisiä lentokoneiden emälaivoja - tämä kaikki hyökkäysaseista »riisuutumisen» merkeissä! Tämä kaikki Versaillesin rauhansopimuksessa määrätyn, Saksan

lentokoneittensa hävittämisellä antaman osviitan noudattamiseksi!

Saksa on sille asetetun velvoituksen mukaisesti hävittänyt maailmansodan aikaiset hyökkäysvaununsa. Niin se on jälleen, sopimukselle uskollisena, hävittänyt ja poistanut erään »hyökkäysaseen».

Muidenkin valtioiden velvollisuus olisi nyt ollut aloittaa omasta puolestaan hyökkäysvaunuaseensa hävitys.

Mutta ei siinä kylliksi, ettei tällaista hävitystä tapahtunut, vaan seurasi tämänkin aseen jatkuva parannus niinhyvin nopeuden kuin vastustus- ja hyökkäyskyvynkin suhteen. Maailmansodan hyökkäysvaunun nopeutta korotettiin 4-12 kilometristä 30, 40, 50 ja vihdoin 160 kilometriin tunnissa!

Kun Saksalla ei pitkään aikaan ollut enää entistää hyökkäysvaunustaan niittinaulaakaan jäljellä, niin Ranska siirtyi 10-14 tonnin keskityypeistä 25-30 tonnin raskaisiin tyyppeiliin ja lopuksi kaikkein jykeviinpiin 90 tonnin tyyppeihin.

Sen sijaan kuin vielä maailmansodassa 13 mm:n ammus saattoi läpäistä jokaisen hyökkäysvaunun, niin uudet sotahirviöt varustettiin 50-60 mm:n panssareilla ja tehtiin siten vastustuskykyisiksi jopa kenttätykistön ammuksiakin vastaan. Yhdenmukaisesti näiden tämän aseen passiivisten parannusten kanssa, mitkä koskivat nopeutta, painoa, maastoonmukautumiskykyä, kaasutiiviyttä, tähystysmahdollisuuksia ja panssarin vahvuutta, tapahtui tämän sotakoneen hyökkäysaseiden tavaton kehitys. Konekiväärien tai 4-5 cm:n tykkien sijalle tuli nyt näiden aseiden yhdistelmiä. Hyökkäysvaunut 7,5:n, 10:n ja 15:n sentimetrin tykkeineen eivät ole mitään mielikuvia, vaan hirvittävää todellisuutta.

Samaan aikaan kuin Saksa hävitti hyökkäysvaununsa ja sen jälkeen odotti, että toiset tekisivät samoin, nämä toiset ovat rakentaneet yli 13,000 uutta hyökkäysvaunua ja parannelleet ja suurentaneet niitä yhä kauheammiksi sota-aseiksi.

Versaillesin sopimuksen määräyksen mukaan Saksan oli hävitettävä koko raskas tykistönsä. Sekin toteutettiin! Mutta sillä välin kun polttoterät rikkoivat saksalaiset haupitsit ja mörssärit ja ne joutuivat romuna sulattimoihin, vastaavanlaista raskaan tykistön hävitystä ei toisten sopimuspuolten taholla tapahtunut, vaan päin vastoin: tässäkin tapauksessa seurasi sama rakenteellinen kehitys, parantelu ja täydentäminen kuin edellisissä.

Kun pitkään aikaan ei ollut ollut enää ainoatakaan 42 cm:n mörssäriä, saatiin tietää, että ranskalaisten tehtaiden oli menestyksellisesti onnnistunut suunnitella 54 cm:n haupitsi.

Kaukotykkejä, joiden kantavuus on 60-120 km:iin, on suunniteltu uudelleen. Uusi ja uusin, raskas ja raskain tykistö ositeltiin nerokkaasti käteviksi kuljetus- ja junakuormiksi, jotta niiden liikkuvaisuutta voitaisiin moottorien ja traktorien avulla kohottaa äärimmilleen.

Näin tapahtui aseelle, joka todellakin on hyvin hyökkäysluontoinen ja jolle Saksalla ei ollut mitään vasta-asetta eikä edes mahdollisuutta puolustusluontoisesti torjua sen vaikutusta.

Kaasuase: Saksan täytyi Versaillesin sopimuksen mukaisesti, taaskin sopimuspuolten aseistariisuutumisen edellytykseksi, hävittää kaikki kaasuaseensa, ja sen se on tehnytkin. Toisissa valtioissa työskenneltiin kemiallisissa laboratorioissa, ei tietenkään näiden aseiden poistamiseksi, vaan päinvastoin niiden suunnattomaksi parantamiseksi. Aivan avoimesti annettiin aika ajoin hämmästyttäviä tietoja jonkin uuden ja vielä kuolettavamman kaasun, samoin kuin uusien kaasukranaattien ja -pommien keksimisestä.

Sukellusveneet: Tälläkin alalla on Saksa Versaillesin sopimuksen pykälien mukaisesti täyttänyt uskollisesti sitoumuksensa tehdäkseen kansainvälisen aseistariisuutumisen mahdolliseksi. Mikä vain oli sukellusveneen näköinenkin, sen polttoterät armotta rikkoivat, mursivat ja tekivät romuksi.

Mutta ulkomaailma ei vain ole seurannut tätä esimerkkiä, ei, se ei ole pysyttänyt vain näiden aseiden sodanaikaisia vahvuuksia, vaan jatkuvasti niitä täydentänyt, parantanut ja lisännyt. Sukellusveneiden kantavuus nousi lopulta 3,000 tonniin, asestuksen vahvistus 20 cm:n tykkeihin. Torpeedoputkien lukumäärää venettä kohden suurennettiin ja samoin niiden kaliiberia, ja itse torpeedojen kulkumatkaa ja räjähdysvaikutusta lisättiin. Näiden sukellusveneiden toimintasäde ylitti vielä tavattomasti maailmansodan saavutukset, sukellussyvyyttä lisättiin, tähystyslaitteita nerokkaasti parannettiin.

Tällainen oli aseistariisuutumisessa niiden valtioiden osuus, jotka Versaillesin sopimuksessa olivat omasta puolestaankin sitoutuneet seuraamaan Saksan esimerkkiä ja hävittämään sukellusveneaseensa. Nämä ovat vain erillisiä tosiasioita, joita voidaan joka alalla mielin määrin lisätä ja täydentää. Kaiken kaikkiaan ne ovat joka aika asiakirjoihin perustuva todistus siitä, että Versaillesin sopimuksen velvoituksia aseistariisuutumisen suhteen ei suinkaan noudateta, vaan päinvastoin arvokkaimpia sotakoneita on ryhdytty jatkuvasti lisäämään ja parantelemaan.

Tehtiin siis sellaista, mikä ei ainoastaan ollut presidentti Wilsonin tarkoituksien vastaista, vaan mikä myös toisen osapuolen huomattavien edustajien käsityskannan mukaan on juuri vastoin Versaillesin sopimuksen sitoumuksia.

Jollei tämä ole ilmeinen sopimuksen rikkominen ja lisäksi yksipuolinen rikkominen, sen jälkeen kun toinen osapuoli on täysin täyttänyt sitoumuksensa, on vaikeata käsittää, mitä merkitystä vastaisuudessa vielä yleensä voisi olla sopimusten allekirjoittamisella.

Ei! Sitä ei voida ollenkaan kaunistella eikä puolustella!

Sillä Saksa täydellisessä aseettomuudessaan ja puolustuskyvyttömyydessään oli kaikkea muuta kuin vaaraksi toisille valtioille.

Huolimatta vuosikausia kestäneestä turhasta odotuksestaan, että toinenkin osapuoli täyttäisi sitotimuksensa, Saksa oli edelleenkin valmis ojentamaan kätensä todellista kollektiivista yhteistoimintaa varten. Englannin salaisen sinetin lordi, mister Eden ajattelee, että valmiutta tasavertaisuuden saavuttamiseen puolustusvoimien lukumääräisen säännöstelyn nojalla oli kaikkialla tavattavissa. Mutta silloin on vielä valitettavampaa, ettei siitä vedetty käytännöllisiä johtopäätöksiä. Se ei ollut Saksa, joka kaasi kaikille Euroopan valtioille 200,000-miehistä armeijaa koskevan suunnitelman, vaan ne olivat aseistariisuutumiseen haluttomat muut valtiot. Ja vihdoin sekään ei ollut Saksa, joka keväällä 1934 hyIkäsi Englannin välitysehdotuksen, vaan se oli sama Ranskan hallitus, joka huhtikuun 17 p:nä 1934 katkaisi neuvottelut.

Nykyjään lausutaan monta kertaa sellainen toivomus, että Saksan itsensä olisi esitettävä jokin järjestelmällinen suunnitelma. No niin, en yhtä kertaa, vaan jo useita kertoja olen tehnyt sellaisia esityksiä.

Jos minun järjestelmällinen suunnitelmani 300,000 miehen armeijasta olisi hyväksytty, niin nyt ehkä olisi moni murhe pienempi ja moni taakka keveämpi. Mutta oli melkein tarkoituksetonta esittää järjestelmällisiä suunnitelmia, koska niiden hylkäämistä voidaan jo edeltäpäin pitää varmana.

Kim minä siitä huolimatta olen päättänyt vielä kerran esittää suunnitelmani, niin se tapahtuu vain velvollisuudentunnosta, ettei mitään jätettäisi huomioonottamatta, jotta Euroopalle voitaisiin antaa takaisin välttämätön sisäinen turvallisuus ja Euroopan kansoille yhteisvastuullisuuden tunne. Mutta koska nyt tähän mennessä ei ainoastaan toisten valtioiden aseistariisuutumisvelvollisuuden täyttäminen ole jäänyt toteutamatta, vaan myös kaikki varustustenrajoitusehdotukset oli hyljätty, olen mimä, Jumalalle ja omalletunnolleni vastuullisena Saksan kansakunnan johtajana, katsonut velvollisuudekseni - uusien sotilasliittojen syntyessä sekä Venäjän armeijan rauhanajan vahvuuden tultua vahvistetuksi 960,000 mieheksi ja saatuamme ilmoituksen Ranskan siirtymisestä kahden vuoden palvelusaikaan - kansakunnan ylevän elämisenoikeuden vaatimuksesta nyttemmin itse saattaa voimaan Saksan oikeudellisen tasavertaisuuden, mikä siltä oli kansainvälisesti evätty. Ei Saksa ole sillä rikkonut sille asetettuja sopimusvelvollisuuksia, vaan ne valtiot, jotka ovat meidät tähän itsenäiseen toimenpiteeseen pakottaneet. Sillä yleisen asevelvollisuuden voimaansaattaminen ja Saksan uusien puolustusvoimien luomista koskevan lain julistus ei ole ollut mitään muuta kuin Saksan takaisinsaattamista ketään uhkaamattoman, mutta Saksan turvallisuuden takaamaan pystyvän samanlaisen oikeuden kannalle!

Minä eli voi jättää tältä paikalta ilmaisematta hämmästystäni sen määrittelyn johdosta, minkä olemme kuulleet Englannin pääministerin Mac Donaldin suusta, joka Saksan puolustusvoimien uudelleenluomisen johdosta arvelee, että nyt kuitenkin olisi toisilla valtioilla oikeus puolestaan pidättyä aseistariisuutumisesta. Jos tämä käsitys tulee yleiseksi, voidaan tulevaisuudelta odottaa mitä hyvänsä. Sillä tämän käsityskannan mukaan saisi jokainen sopimuksenrikkomisen jäljestäpäin vahvistuksensa siten, että toinen osapuoli tekee puolestaan samat johtopäätökset, siis toisin sanoen: A ja B tekevät keskenään sopimuksen. B täyttää sitoumuksensa, A rikkoo sitoumuksensa. Vuosikausia kestäneiden huomautusten jälkeen selittää vihdoin myös B, ettei sopimus enää sido häntä, minkä jälkeen nyt A oli muka oikeutettu toteamaan, että hänen veremmin tekemänsä sopimuksenrikkominen on nyttemmin jäljestäpäin saanut moraalisen oikeutuksen, koska myös B on samoin sanoutunut siitä irti.

Tahdon tältä paikalta vain lyhyesti kosketella niitä moitteita ja otaksumia, joita Saksan puolustusvoimien uudelleenluomista vastaan on suunnattu.

Selitetään, että ensiksikin Saksaa ei uhkaa kukaan, ja että toisekseen sen vuoksi ei käsitetä, miksi Saksa yleensä varustautuu.

Tällöin sukeltautuu esiin vastakysymys, miksi toinen osapuoli, joka kaikessa tapauksessa saattoi tuntea itsensä vähemmän uhatuksi aseistariisuutuneen Saksan taholta kuin päinvastoin, ei puolestaan ole lakannut varustautumasta ja vihdoin riisunut aseitaan? Mutta kun väitetään, että Saksa aseistautumisellaan uhkaisi muita valtioita, niin silloinhan oli muiden valtioiden aseistautuminen kerta kaikkiaan vielä suurempana uhkana aseistariisuutuneelle, turvattomalle Saksalle.

Minä luulen, että tässä on olemassa ainoastaan joko - tahi. Jos sotavarustukset ovat rauhanuhkana, niin ne ovat sitä kaikissa valtioissa. Tai jos ne eivät ole minään sodanuhkana, niin ne eivät ole sitä missään valtiossa. Ei käy päinsä, että eräs ryhmä valtioita selittää varustelunsa rauhan öljypuunoksaksi, mutta leimaa toisten varustelut paholaisen piiskaksi.

Hyökkäysvaunu on hyökkäysvaunu ja pommi oli pommi!

Ajatus, että maailina voitaisiin ikuisiksi ajoiksi jakaa erilaisilla oikeuksilla varustettuihin valtioihin, voi saada vain yksipuolisen hyväksymisen. Saksalainen kansakunta ei ainakaan tahdo, että sitä iät kaiket pidetään ja kohdellaan toisen luokan tai pienemmillä oikeuksilla varustettuna kansana. Meidän rauhanrakkautemme on ehkä suurempi kuin muiden kansojen, sillä me olemme enimmän tuon onnettoman sodan aikana kärsineet. Kenelläkään meistä ei ole aikomuksena uhata jotakin toista. Mutta jokainen oli päättänyt hankkia ja varmistaa Saksan kansalle tasavertaisuuden. Ja tämä tasavertaisuus onkin kaiken käytännöllisen ja kollektiivisen yhteistoiminnan kaikkein ensimmäinen edellytys!

Niin kauan kun sen suhteen on joitakin taka-ajatuksia olemassa, voidaan jo edeltäpäin pitää todella menestyksellisen eurooppalaisen yhteistoiminnan toteuttamista mahdottomana. Omaten ehdottomasti samanlaiaset oikeudet Saksa ei koskaan kieltäydy ottamasta osaa sellaiseen toimintaan, jonka tarkoituksena on palvella inhimillisen rauhan, edistyksen ja taloudellisen menestyksen asiaa. Mutta minä en luule saavani tältä paikalta pidättäytyä määrättyjen menetelmien arvostelusta, jotka, ollen Versaillesin rauhansopimuskirjasta lähtöisin, kantavat vastuun niin monen, varmasti hyväätarkoittavan pyrkimyksen epäonnistumisesta.

Maailma elää nyt konferenssien aikakautta. Kun niin monet näistä kokouksista päättyvät aivan tuloksettomina, niin silloin on näiden pettymysten syy usein jo siinä tavassa, millä ohjelmia laaditaan ja päämääriä asetetaan. Jokin hallitus tuntee - kuten myös kaikki muutkin - välttämättömyyden tehdä jotakin Euroopan uhanalaisena pidetyn rauhan hyväksi.

Sen sijaan että nyt kaikille asiaankuuluville osanottajille jaettaisiin ensin yleiset suuntaviivat ja ohjeet, jotta he perehtyisivät yksityisten valtioiden ja hallitusten toivomuksiin ja käsityskantoihin näiden kysymysten käsittelyssä ja ratkaisussa kysymykseen tulevista keinoista ja menetelmistä, laaditaankin kahden tai kolmen hallituksen kesken täydellinen ohjelma. Silloin ei useinkaan päästä siitä vaikutelmasta, että tehtävien päätösten sisällön määrittelyssä näyttelisi jotakin osaa toivomus saada olla ajatuksen isänä ja että mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia lisäämällä varmasti saataisiin aikaan hylkäävä päätös myöhemmin mukaankutsuttujen valtioiden kustannuksella. Sillä kun kaksi tai kolme valtiota hyväksyvät keskenään sellaisen yksityiskohtiaan myöten lukkoonlyödyn ohjelman, niin jälkeenpäin kutsutuille annetaan esitetty ohjelma vain tiedoksi huomautuksin, että tämä ohjelma on yhtenäinen kokonaisuus, joka on joko kokonaisuudessaan hyväksyttävä tai myös se tulee sellaisenaan hyljättäväksi. Kun sellaiseen ohjelmaan voi tietenkin sisältyä hyvin hyviäkin ajatuksia, kantaa siis valtio, joka ei voi sitä kaikessa laajuudessaan hyväksyä, vastuun myös ohjelman hyödyllisen osan hylkäämisestä. Tällainen menettely muistuttaa hyvin suuresti eräiden tiettyjen filmivuokraajien menettelytapoja, kun he, periaatteessa luovuttavat vain hyviä ja huonoja filmejä yhdessä. Mutta tällainen voidaan käsittää vain viimeisenä atavistisena ilmiönä, jonka juuret ovat niinsanotuissa -Versaillesin rauhansopimusneuvotteluissa. Pannaan kokoon ohjelma, esitetään se pakkosanelmana jollekin kolmannelle ja koko juttu julistetaan sitten juhlallisesti allekirjoitetuksi sopimukseksi! Tämän reseptin mukaan koetettiin silloin saattaa maailmanhistorian suurin kamppailu kansojen niin kovasti kaipaamaan voitolliseen loppuun. Mutta tällaisen menettelyn seuraukset olivat kuitenkin enemmän kuin surulliset, eikä vain tappiolle joutuneille, vaan voittajillekin.

Sikäli kuin Saksa tulee kysymykseen, minulla on sellaisten yritysten suhteen sanottavana vain seuraavaa: Me emme tule enää ottamaan osaa mihinkään konferenssiin, jonka ohjelman suunnittelussa me emme alun perin ole olleet mukana. Me emme aio ryhtyä kolmantena ensiksi kokeilemaan sitä, mitä sopimustuomioita kaksi tai kolme valtiota ovat yhdessä langettaneet. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettemme pidättäisi itsellemme vapautta antaa sopimuksille jälkeenkinpäin hyväksymistämme ja allekirjoitustamme, vaikkmme olisikaan olleet konferensseissa niiden teossa mukana. Ei ollenkaan. Voihan olla mahdollista, että jokin sopimus kuitenkin lopullisessa tarkastelussa meitä miellyttää ja näyttää hyödylliseltä, vaikkemme olekaan ottaneet osaa sen tekoon tai siihen konfrenssiin, jossa joukko valtioita on sen hyväksynyt. Silloin me emme epäröi asianhaarojen mukaan jälkeenkinpäin antaa hyväksymistämme ja liittyä sellaiseen sopimukseen, sikäli kuin se yleensä on toivottavaa ja mahdollista. Kuitenkin tällaisissa tapauksissa Saksan valtakunnanhallitus pidättää määräysvallan itselleen.

Mutta minun täytyy vielä kerran korostaa, että minusta näyttää väärältä se tapa, että konferenssien ohjelmaluonnokset varustetaan päällekirjoituksella: .»Kaikki tai ei mitään.»

Minä pidän yleensä sellaisen periaatteen poliittisessa eläimässä epäkäytännöllisenä. Luulen, että Euroopin tyydyttämiseksi olisi saatu aikaan paljon enemmän, jos askel askeleelta olisi tyydytty siihen, mikä oli saavutettavissa. Viirne vuosina on tuskin mitään sellaista sopimusehdotusta ollut pohdittavana, jossa ei jotakin kohtaa olisi yleisesti hyäksytty. Mutta kun erottamattomassa yhteydessä muiden kanssa vaadittiin osaksi vaikeiden, osaksi yksityisille valtioille yleensä mahdottomien kohtien hyväksymistä, jätettiin mieluummin hyväkin huomiotta ja asian kokonaisuudessaan annettiin mennä myttyyn.

Samoin näyttää minusta arveluttavalta väärinkäyttää rauhansopimuksen jakamattomuutta koskevaa väitettä sellaisten suunnitelmien tekosyynä, jotka vähemmin palvelevat kollektiivista turvallisuutta kuin tahtoen tai tahtomattaan kollektiivista sodanvalmistelua. Maailmansodan pitäisi olla tästä huutavana varoituksena. En luule, että Eurooppa mitä hirveimmittä järkytyksittä kestäisi samanlaisen onnettomuuden. Mutta onnettomuus voi tulla sitä helpommin, mitä heikommaksi kansainvälisten ristiinrastiinsopimusten takia tulee pienten ristiriitojen paikallistuttamisen mahdollisuus ja niitä suuremmaksi vaara useiden valtioiden ja valtioryhmien mukaantempautumisesta. Mitä Saksaan tulee, en tahtoisi jättää mitään epäilykenvaraa seuraavalle:

Saksa ori Ranskalle juhlallisesti vakuuttanut ja taannut Saarin äänestyksen jälkeen muodostuneen rajan. Saksa on menneistä välittämättä solminut Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen Euroopan rauhan jatkuvaksi ja erinomaisen arvokkaaksi lisätakeeksi, sopimuksen, jota se ei ainoastaan tule sokeasti noudattamaan, vaan josta meillä on vain yksi ainoa toivomus: että sitä yhä uudelleen jatkettaisiin ja että se yhä enempi vaikuttaisi ystävällisten suhteittemme syventäjänä. Me teimme tämän kaiken siitä huolimatta, että me siten olemme lopullisesti luopuneet vaatimuksistamme Elsass-Lothringiin, maahan, jonka vuoksi mekin olemme käyneet kaksi suurta sotaa. Mutta me teimme sen varsinkin siitä syystä, että oman Saksan kansamme säästäisimime tulevaisuudessa uusilta verisiltä uhreilta. Me olemme vakuutetut siitä, ettemme siten vain omaa kansaamme, vaan myös tätä raja-aluetta olemme enimmän hyödyttäneet. Omasta puolestamme tahdomme tehdä kaiken, päästäksemme Ranskan kansan kanssa todelliseen rauhaann jo todelliseen ystävyyteen. Me tunnustamme Puolan valtakunnan suuren, kansallisesti tuntevan kansakunnan kotina vilpittömien kansallismielisten ymmärtämyksellä ja sydämellisellä ystävyydellä. Mutta kun me tahdomme säästää Saksan kansan vastaiselta verenvuodatukselta, sielläkin, missä tämä merkitsee meille uhrausta, niin silloin me emme ajattele panna vertamme umpimähkään alttiiksi vieraitten pyyteiden hyväksi. Me emme aio jonkin mahdollisen ristiriidan takia, jota me emme ole tahtoneet emmekä aiheuttaneet, sopimustietä myydä Saksan kansaamme, sen miehiä ja poikia!

Saksalainen sotilas on liian hyvä ja kansamme meille liian rakas, jotta me vastuuntunnossame voisimme tehdä sellaisia sopimuksia, jotka sitoisivat, meidät ennakolta aavistamattomiin avunantovelvollisuuksiin.

Me luulemme myös siten paremmin palvelevamme rauhan asiaa. Sillä voihan vain lisätä jokaisen yksityisen valtion välttämätöntä vastuuntuntoa, kun se ei edeltäpäin tiedä, että sillä ristiriitojen sattuessa on suuria ja mahtavia sotilaallisia liittolaisia. Tässäkin on vielä loppujen lopuksi sellaisia seikkoja, jotka ovat mahdollisia ja seikkoja, jotka ovat mahdottomia.

Tahtoisin esimerkkinä kaikesso. lyhykäisyydessään kosketella meille ehdotettua itäsopimusta.

Me olemme siinä huornanneet avunantovelvoituksen, joka vakaumuksemme mukaan saatta johtaa edeltäpäin arvaamattomiin seurauksiin. Saksan Valtakunta ja varsinkin Saksan nykyisellä hallituksella ei ole mitään muuta toivomusta kuin olla rauhallisessa ja ystävällisessä kosketuksessa kaikkien naapurivaltioitten kanssa. Näitä tunteita meillä ei ole ainoastaan ympärillämme olevia suuria, vaan myös ympärillämme olevia pieniä valtioita kohtaan. Niin, me näemme juuri niiden olemassaolossa, sikäli kuin ne ovat todella riippumatomia, toivottavan rauhallisen ja puolueettoman tekijän muuten niin avoimilla ja suojattomilla rajoillamme. Niin paljon kuin me itse rauhaa rakastammekin, niin yhtä vähän on kuitenkin meidän vallassamme estää juuri idässä ristiriitojen puhkeaminen joidenkin muiden valtioiden välilla. Sinänsa on syyllisen toteaminen jossakin sellasessa tapauksessa äärettömän vaikea. Sellaista jumalallisella taidolla armoitettua elintä, joka tällaisissa tapauksissa kykenisi löytämään ja julkilausumaan ikuisen totuuden, ei tässä maailmassa ole olemassakaan.

Niin pian kuin kerran sodan raivotar riehuu kansojen yllä, alkaa tarkoitus pyhittää kaikkia keinoja. Ja ihmisissä alkaa silloin oikean ja väärän tuntemus nopeasti himmetä. Yli 20 vuotta on kulunut maailmansodan puhkeamisesta, ja jokainen kansakunta elää siinä pyhässä vakaumuksessa, että oikeus oli sen itsensä puolella ja syy vastustajien. Minä pelkään, että jonkin sellaisen selkkauksen alkaessa avunantovelvoitukset johtavat vähemmin hyökkääjän toteamiseen, mutta sitä enemmän omien etujen kannalta hyödyllisen valtion tukemisenn. Ehkäpä olisi rauhan asialle edullisempaa, jos ristiriidan puhjetessa maailma heti vetäytyisi syrjään molemmista osapuolista, sen sijaan kun se jo edeltäpäin sopimuksen perusteella antaa sekoittaa aseensa selkkauksenn. Mutta näistäkin periaatteellisista tarkasteluista huolimatta tässä on vielä eräs erikoinen tapaus.

Nykyinen Saksa on kansallissosialistinen valtio. Se aatemaailma, joka meitä hallitsee, on jyrkässä ristiriidassa Neuvosto-Venäjään.

Kansallissosialismi on oppi, joka ehdottomasti tähtää Saksan kansaan. Bolshevismi korostaa kansainvälistä lähetystehtäväänsä.

Me kansallissosialistit uskomme, että ihminen voi ajan oloon tulla onnelliseksi ainoastaan omassa kansassaan. Me elämmee siinä vakaumuksessa, että Euroopan onni ja aikaansaannokset ovat erottamattomasti sidotut riippumattomien, vapaiden, kansallisten valtioiden muodostaman järjestelmän pysyväisyyteen. Bolshevismi saarnaa maailmanvaltakunnan pystyttämistä ja tuntee ainoastaan keskus-internationalen osastoja.

Me kansallissosialistit tunnustamme jokaiselle kansalle oman sisäisen elämänsä oikeutuksen, kullekin omien vaatimustensa ja oman olemuksensa laadun mukaan.

Bolshevismi sitävastoin esittää ahdasmielisiä teorioja, jotka kaikkien kansojen, erikoisluonteestaan, erikoisista taipumuksistaan, perinteistään jne. huolimatta pitäisi hyväksyä.

Kansallissosialismi esiintyy oman kansakunnan yhteiskunnallisten pulmien, kysymysten .ja virheiden ratkaisussa niitä menettelytapoja käyttäen, jotka liittyvät meidän yleisinhimillisiin, henkisiin, sivistyksellisiin ja taloudellisiin käsitystapoihimme, perinteisiimme ja vaatimuksiimme.

BoIslievisiin julistaa kansainvälistä luolkkataistelua, kansainvälistä maailmanvallankumousta terroria ja väkivaltaa käyttäen.

Kansallissosialismi taistelee elämänvastakohtien voittamisen puolesta sekä johdonmukaisen tasoittamisen puolesta sekä kaikkien yhdistämisen puolesta yhteisten aikaansaannosten luomiseksi.

Bolshevismi opettaa puolustetun luokkavaltiuden poistamista yksityisen kansauluokan väkivaltadiktatuurin avulla.

Kansallissosialismi ei pane mitään arvoa ainoastaan teoreettiseen työväenluokan valtiuteen, vaan sen sijaan sitä enemmän tämän luokan elinehtojen ja yleisen kunnon käytännölliseen parantamiseen.

Bolshevismi taistelee erään teorian puolesta ja uhraa sen vuoksi miljoonia ihmisiä, perinnöllisen kulttuurin            ja perinteellisten saavutusten äärettömän suuret elämänarvot ja saavuttaa meihin verraten vain hyvin alhaisen yleisen elintason.

Kansallissosialisteina meidät täyttää ihailu ja kunnioitus nienneitten aikojen suuria aikaansaannoksia kohtaan ei ainoasta, oman kansamme keskuudessa, vaan myös kaikkialla muuallakin. Me olemme onnellisia kuuluessamme eurooppalaiseen kulttuuriyhteyteen, joka niin suuressa määrin on lyönyt henkensä nykyiseen maailmaan.

Bolshevismi hylkää nämä ihmiskunnan kulttuurisaavutukset ja väittää lövtäneensä todellisen kulttuuri- ja ihmiskunnan historian alun marxilaisuuden syntymisvuodessa.

Me kansallissosialistit emme ehkä liene kirkollisten järjestöjemme kanssa samaa mieltä yhdessä ja toisessa järjestelykysymyksessä. Miitta me emme tahdo koskaan uskonnottomuutta ja jumalattomuutta emmekä toivo, että kirkoistamme tulisi kerhohuoneita ja elokuvanäyttämöitä.

Bolshevismi opettaa jumalattomuutta ja toimii sen mukaan.

Me kansallissosialistit näemme yksityisomaisuudessa inhimillisen taloudellisen kehityksen korkean asteen, joka aikaansaannosten eroavaisuuksia vastaavasti säännöstelee tulosten hallinnan, mikä kaikki tekee jokaiselle mahdolliseksi ja takaa korkeamman elintason etuudet.

Bolshevismi tuhoaa ei ainoastaan yksityisomaisuutta, vaan myös yksityiset aloitteet ja vastuunilon. Sen vuoksi se ei ole kyennyt pelastamaan Venäjällä, maailman suurimmassa maatalousmaassa miljoonia ihmisiä nälänhädästä.

Sellaisen onnettomuuden tuottaminen Saksalle ei ole ajateltavissa, sillä Venäjällähän oli 90 maalaista kohden vain 10 kaupunkilaista, mutta Saksassa päinvastoin 75 kaupunkilaista kohden vain 2,5 talonpoikaa!

Tähän tapaan voitaisiin jatkaa loppumattomiin.

Niinhyvin me kansallissosialistit olemme kuin bolshevikitkin ovat vakuutetut siitä, että meidän maailmamme ovat ikuisiksi ajoiksi toisistaan ylipääsemättömän kaukana. Mutta sen lisäksi meidät erottaa yli 100:n murhatun kansallissosialistisen puoluetoverin veri, tuhansia muita kansallissosialisteja, jotka muissa järjestöissä ovat kaatuneet bolshevistisia vallankumouksia torjuessaan, tuhansia sotilaita ja poliisimiehiä, jotka taisteluissa valtakunnan ja osavaltioiden turvaamiseksi ikuisia kommunistisia kapinoita vastaan on ammuttu kuoliaiksi ja murhattu ja vihdoin yli 43,000 haavoitettua N.S.D.A.P:n jäsentä. Tuhannet heistä ovat joko menettäneet näkönsä tai tulleet raajarikoiksi koko elinajakseen.

Sikäli kuin bolshevismi koskee Venäjän oloja, meillä ei ole sen kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Jokainen kansa tulkoon autuaaksi omalla tavallaan. Mutta niin pian kuin tämä bolshevismi tahtoo saattaa Saksankin kiroihinsa, me olemme bolshevismin kiukkuisimpia ja yltiöpäisimpiä vihollisia.

On tosiasia, että bolshevismi pitää itseänsä maailmanvallankumouksellisena aatteena ja liikkeenä ja julistaakin sellainen olevansa. Minulla on tässä vain eräs luettelo viimeisten 15 vuoden vallankumouksellisista tapahtumista, joihin bolshevistiset sanomalehdet, bolshevistinen kirjallisuus ja huomattavat bolshevistiset valtiomiehet ja puhujat ovat aivan julkisesti myöntäneet yhteytensä, niin, jopa niistä ylvästelleetkin.

1918

marraskuussa: vallankumous Itävallassa ja Saksassa.

1919

maaliskuussa: köyhälistövallankurnous Unkarissa; kapina Koreassa.

huhtikuussa: neuvostovallankurnous Baijerissa.

1920                                                                                                                                     

syyskuussa: työläiset miehittävät tehtaat Italiassa.

1921                                                                                                                                     

maaliskuussa: köyhälistöetujoukkojen kapina Saksassa.

1923                                                                                                                                     

syksyllä: vallankumouksellinen pula-aika Saksassa.

1924                                                                                                                                     

joulukuussa: kapina Virossa.

1925                                                                                                                                     

huhtikuussa: kapina Marokossa.

1927                                                                                                                                     

heinäkuussa: kapina Wienissä.

1925                                                                                                                                     

huhtikuussa: räjähdys Solian tuomiokirkossa.

1925:stä alkaen:

vallankumouksellista liikehtimistä Kiinassa.

1926     

joulukuussa: Hollannin Itä-Intiassa (Javassa) estettiin kommunistinen kapina viime hetkessä.

1927     

vallankumous Kiinassa voimistuu; kommunistinen neekeriliike Yhysvalloissa; kommunististen asiamiesten värväystä Baltian valtioissa.

1928

kommunististen järjestöjen muodostamista Espanjassa, Portugalissa, Unkarissa, Boliviassa, Latviassa, Italiassa, Suomessa, Virossa, Liettuassa, Japanissa; kommunistisia levottomuuksia Kiinassa; kommunistista kuohuntaa Makedoniassa; kommunistisia pommeja Argentinassa.

1929                                                                                                                                     

toukokuussa: katusulkuja Berlinissä.

elokuussa: kommunistinen maailmankongressi »imperialismia vastaan»; kapina Kolumbiassa.

syyskuussa: pommiatentaatti Saksassa.

lokakuussa: bolsbevikien tunkeutuminen Venäjältä Mandshuriaan.

1930                                                                                                                                     

helmikuussa: kommunistisia mellakoita Saksassa.

maaliskuussa: »työttömien» kommunistinen maailmankongressi.

toukokuussa: kommunistinen aseellinen kapina Kiinassa.

kesä -heinäkuussa: kommunistisen liikkeen kukistaminen Suomessa; kommunistinen kansalaissota Kiinassa.

1931     

tammikuussa: taistelu kommunistisia joukkoja vastaan Kiinassa; virallisia paljastuksia kommunistien toiminnasta Yhdysvalloissa.

toukokuussa: vallankumous Espanjassa alkaa.

kesä-heinäkuussa: Jälleen taistelu kommunistisia joukkoja vastaan Kiinassa.

elokuussa: taistelu kommunismia vastaan Argentinassa; kommunistinen kauppaedustus Etelä-Amerikkaa varten suljetaan, vangitsemisia jne, jne.

Tämä on loputon, loputon sarja.

Minä olen Englannin salaisen sinetin lordin viime puheesta, ellen erehdy, saanut sellaisen käsityksen, ettei Neuvostoliitolla olisi ollenkaan sellaisia, ei ainakaan hyökkäysluontoisia sotilaallisia aikomuksia. Ei ketkään olisi onnellisempia kuin me, jos tällainen käsitys pitäisi tulevaisuudessa paikkansa. Menneisyys puhuu joka tapauksessa sitä vastaan. Kun minä otan vapauden esittää oman käsitykseni tällaista käsityskantaa vastaan. niin minä voin aina viitata siihen, ettei minun oman elämäntaisteluni menestystä ole ehkä laskettava yksinomaan minun tilapäisesti varmaan hyvin suurenkin kykenemättömyytenii tilille. Minä myöskin luulen ymmärtäväni jotakin näistä asioista. Minä olen aloittanut toimintani Saksassa jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin bolshevismi vietti Saksassa ensimmäisen menestyksensä, s.o. ensimmäisen kansalaissodan riemuvoittoja. Kun 15 Vuoden jälkeen bolsbevismilla oli maassamme 6 miljoonaa kannattajaa, minä olin noussut 13 miljoonaan.

Ralkaisevassa taistelussa bolshevismi joutui tappiolle. Kansallissosialismi on Saksan ja siten ehkä koko Euroopankin pelastailut kaikkien aikojen hirvittävimmästä onnettomuudesta. Jos bolshevistisen aatteen länsieurooppalaisilla arvostelijoilla olisi siitä samanlaisia käytännöllisiä kokemuksia kuin minulla, niin luulen, että silläkin taholla tultaisiin bolshevismista olennaisesti aivan toisenlaisiin käsityksiin. Mutta jos minun taisteluni Saksassa olisi epäonnistunut ja bolshevistinen vallankumous olisi aluksi saanut yliotteen valtakunnassa, niin minä tiedän, että meidän historiallisten aikaansaannostemme sunruus silloin kyIlä ymmärrettäisiin. Niin, minä voin ehkä esiintyäkin vain muuan maailman ivaamana varoittajana. Mutta joka tapauksessa niin paljon kuin asia koskee Saksaa, minun on omantuntoni ja vastuuntuntoni velvoittamana todettava seuraavaa:

Saksan kommumistiset vallankumoukset ja kapinat eivät olisi voineet tapahtua ilman maailmanbolshevisinin antamaa henkistä ja aineellista tukea. Niiden huomattavimmat johtajat saivat Venäjällä vallankumouksellista toimintaansa varten Saksassa ei ainoastaan koulutusta ja rahoitusta, vaan heitä myös juhlittiin ja palkittiin kunniamerkeillä, niin, nimitettiinpä heitä venäläisten joukko-osastojen päälliköiksikin. Nämä ovat tosiasioita.

Saksalla ei ole mistään eurooppalaisesta sodasta mitään voitettavana. Mitä me tahdomme, on vapaus ja riippumattomuus. Näiden tarkoitusten mukaisesti me olimme myös valmiit tekemään hyökkäämättömyyssopimuksia kaikkien naapurivaltioittemme kanssa. Kun me tässä teemme Liettuan suhteessa poikkeuksen, niin se ei tapahdu sen vuoksi, että nie toivoisimme sillä taholla sotaa, vaan sen vuoksi, ettemme voi tehdä poliittisia sopimuksia sellaisen valtion kanssa, joka halveksii inhimillisen yhteiselämän alkeellisimpiakin Iakeja. On kyllin surullista, että länsieurooppalaisten kansojen hajanaisen aseman vuoksi käytännöllinen rajanveto eri kansallisuuksien toivomusten mukaisia kansallisuusrajoja vastaavasti on useissa tapauksissa vain hyvin vaikeasti toteutettavissa, tai että määrätyissä sopimuksissa kansallinen yhteenkuuluvaisuus jätetään ehdoin tahdoin kokonaan huomiotta. Mutta juuri silloin ei ole ollenkaan tarpeellista, että ihmisiä, joita muutenkin on kohdannut sellainen onnettomuus, että heidät on repäisty erilleen siitä kansasta, josta he polveutuvat, sen lisäksi vielä piinataan ja pahoinpidellään. Eräästä suuresta kansainvälisestä sanomalehdestä luin muutamia viikkoja sitten, että Saksa saattaisi helposti luopua Memelin alueesta, koska se muka ilman sitäkin on tarpeeksi suuri. Tänä jalo, ihmisystävällinen kirjoittaja unohtaa vain erään seikan, nim. sen, että 140,000 ihmisella on toki heilläkin oma elämisen oikeutensa, eikä ole ollenkaan kysymys siitö, tahtooko Saksa saada heidät vai ei, vaan tahtovatko he itse olla saksalaisia vai ei.

He ovat saksalaisia. Heidät on jäljestäpäin vahvistetulla valtauksella, joka tapahtui keskellä rauhanaikaa, repäisty pois valtakunnan yhteydestä, ja rangaistukseksi siitä, että he sittenkin pysyvät, kiinni saksalaisessa kansallisuudessaan, heitä vainotaan, kidutetaan ja pahoinpidellään mitä raaimmalla tavalla. Millä Englannissa tai Hanskassa sanottaisiinkaan, jos sellainen surullinen kohtalo lykättäisiin näihin kansallisuuksiin kuuluvien kannettavaksi! Kun erääseen kansaan kuulumistunnetta ihmisissä, jotka kaiken oikeuden ja luonnonlakien vastaisesti repäistiin pois erään sellaisen kansan yhteydestä, pidetään rangaistavana rikoksena, niin tällainen on samaa kuin itse ihmisiltä kiellettäisiin sekin oikeus, mikä vielä suodaan jokaiselle eläimellekin, nim. oikeus kiintyä vanhaan isäntään ja vanhaan syntyperäiseen yhteisöön. Mutta 140,000 saksalaisella Liettuassa ei ole edes näitäkään oikeuksia.

Meillä ei ole mitään mahdollisuutta -- niin kauan kun Memelin-sopimuksesta vastuunalaisille takaajavalloille ei puolestaan ole mahdollista saada Liettua jälleen kunnioittamaan alkeellisimpia ihmisoikeuksia - puoleltamme solmia mitään sopimusta tämän valtion kanssa.

Mutta tämän poikkeuksen huomioonottaen - minkä siitä vastuulliset suurvallat voivat poistaa milloin hyvänsä - me olemme valmiit hyökkäämättömyys ja väkivallankäytöstäluopumissopimuksilla jokaisessa eurooppalaisessa naapurivaltiossamme kohottamaan sellaista turvallisuudentuntoa, mikä myös vastavuoroisesti koituu meidän hyväksemme. Mutta meille on mahdotonta täydentää tällaisia sopimuksia sellaisilla avunantositotumuksilla, jotka maailmankatsomuksellisesti, poliittisesti ja asiallisesti ovat meille mahdottomia. Kansallissosialismi ei voi kutsua Saksan kansan jäseniä, s.o. kannattajiaan taisteluun jonkin sellaisen järjestelmän turvaamisen puolesta, mikä meidän omassa valtiossamme esiintyy katkerimpana vihollisenamme.

Me sitoudumme tukemaan rauhaa, aivan niin! Mutta taisteluavun antamista bolshevismille me emme halua eikä meillä olisi siihen tilaisuuttakaan.

Muuten me näemme tietoomme tulleiden avunantosopimusten solmiamisessa kehityksen, joka ei enää eroa missään entisten sotaliittojen muodostamisesta. Me valitamme sitä varsinkin sen vuoksi, koska Ranskan ja Venäjän välisen sotaliiton solmiamisella on epäilemättä ainoaan todella selvään ja arvokkaaseen, vastavuoroiseen turvallisuussopimukseen Euroopassa, Locarnon sopimukseen, sekoitettu oikeudellisen turvattomuuden aines. Viime aikoina hyvinkin samanlaisesta pelosta eri tahoilla esitetyt kyselyt, jotka koskevat tämän niiden liiton aiheuttamia oikeudellisia velvollisuuksia, todistavat niinhyvin kysymysten kuin vastaustenkin puolesta, miten suuri on niiden täman liiton takia mahdollisiksi tulleiden tapausten lukumäärä, jotka joka tapauksessa voivat antaa aihetta mielipide-eroavaisuuksiin. Saksan valtakunnanhallitus tulee olemaan erittäin kiitollinen saadessaan alkuperäisen tulkinnan venäläis-ranskalaisen sotilasliiton vaikutuksista ja vastavaikutuksista Locarnon sopimuksen yksityisten sopimusosallisten sopimusvelvollisuuksiin. Valtakunnanhallittus ei myöskään anna minkään epäilyksen hälventää omaa käsitystään siitä, että se pitää näitä sotilasliittoja ristiriitaisina kansainliittosopimuksen hengen ja kirjaimen kanssa.

Yhtä mahdottomalta kuin rajoittamattomien avunantositoumusten hyväksyminen, meistä näyttää myös asioihinsekaantumattomuussopimusten allekirjoittaminen, niin kauan kuin tätä käsitettä ei ole mitä tarkimmin määritelty. Sillä itse asiassa meillä saksalaisilla olisi kaikkein suurin syy iloita, jos vihdoidkin voitaisiin löytää sellainen tie tai menetelmä, jolla ulkoapäin tulevien voimien vaikutus kansojen sisäpoliittiseen elämään voitaisiin ehkäistä ja torjua. Onhan Saksa aina maailmansodan lopusta lähtien ollut jatkuvasti sellaisten häiritsemisten uhrina. Meidän kommunistinen puolueemme oli erään ulkomailla sijaitsevanja sieltä käsin johdetun poliittisen liikkeen alaosasto.

Kaikki kapinaliikkeet Saksassa saivat henkisen johtonsa ja aineellisen tukensa maan rajojen ulkopuolelta. Tämä on muuten muulle maailmalle aivan tarkoin tunnettu asia, mutta se ei ole sitä koskaan erikoisemmin kuohuttanut!

Saksaa vastaan työskentelee ulkomailla kokonainen armeija emigrantteja. Prahassa, Pariisissa ja muissa kaupungeissa painetaan jatkuvasti vallankumouksellisia saksalaisia sanomalehtiä ja salakuljetetaan niitä Saksaan. Julkisia kehoituksia väkivallantekoihin julkaistaan ei ainoastaan naissä, vaan sangen halukkaasti muissakin suurissa sanomalehdissä. Ns. mustat lähetit ulkomailta käsin kehoittavat panemaan toimeen Saksassa atentaatteja. Taas toiset lähetit tekevät saksankielellä propagandaa Saksassa kiellettyjen terrorijärjestöjen hyväksi. Ulkomailla muodostetaan aivan julkisesti »tuomioistuimia» ja koetetaan ulkoa käsin puuttua Saksan oikeudenkäyttöön jne., jne. Niin paljon kuin meidän itsemme etujen mukaista onkin sellaisten yritysten ja menetelmien lopettaminen, niin yhtä suurelta näyttää meistä se vaara, että sellaisten tapahtumien aivan tarkan määrittelyn puutteen vuoksi jokin hallitusjärjestelmä, jolla valtion olemuksessa ei ole mitään muuta perustusta kuin väkivalta, pyrkii heti tulkitsemaan jokaisen Sisäisen levottomuuden ulkoapäin tulleen vaikutuksen aiheuttamaksi asioihinsekaantumiseksi ja vaatii nyt turvakseen sopimuksenmukaista aseellista apua.

Etteivät poliittiset rajat Euroopassa ole eivätkä voi olla aatesuuntien rajoja, sitä tuskin voidaan kieltää.

Kristinuskon voimaantulon ajoista alkaen ovat määrätvt aatteet katkeamattomana sarjana levinneet Euroopan kohtalon siteillä yhdistettyyn kansaperheeseen ja rakentaneet siltoja kaikkien valtiollisten ja kansallisten rajojen ylitse sekä luoneet yhdistäviä tekijöitä. Kun esim. eräs ulkomaalainen hallituksen jäsen valittaa, ettei nykyisessä Saksassa enää tunnusteta määrättyjä Länsi-Euroopassa vallitsevia käsityksiä, niin oikeastaan pitäisi olla sitäkin ymmärrettävää ettei päinvastoin saksalaisia ajatuksia valtiosta toisessa tai toisessa saksalaisessa maassa voida kokonaan syrjäyttää.

Saksalla ei ole tarkoitusta eikä halua sekaantua Itävallan sisäisiin oloihin mukamas anaastamis- tai yhteenliittämisaikomuksessa. Mutta Saksan kansalla ja hallituksella on yhteiseen kansalliseen alkuperään perustuvista yksinkertaisista myötätuntoisuussyistä sellainen hyvin ymmärrettävä toivomus, ettei ainoastaan vieraille kansoille, vaan myös Saksan kansalle suotaisiin kaikkialla itsemääräämisoikeus.

Minä itse uskon, ettei ajan oloon mikään hallitussuunta, joka ei perustu kansaan, jota kansa ei kannata eikä halua, voi menestyä.

Kun Saksan ja prosenteissa laskien myös suurelta osalta saksalaisen Sveitsin välillä ei ole mitään sellaisia vaikeuksia, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä Ssystä, että Sveitsin riippumatomuus ja itsenäisyys on tosiasiallinen, ja koska kukaan ei epäile näkevänsä sen hallituksessa kansantahdon todella lainmukaista ilmausta.

Mutta meillä saksalaisilla on kaikki syy olla tyytyväisiä siitä, että naapurinamme on eras suureksi osaksi saksalaista väestöä käsittävä, sisäisesti hyvin luja ja todellisen ja tosiasiallisen riippumattomuuden omaava valtio. Saksan hallitus valittaa Itavallan kanssa esiintyneen ristiriidan takia aiheutunutta jännitystä sitä enemmän, koska sen vuoksi meidän ennen niin hyvä suhteemme Italiaan on häiriintynyt, valtioon, jonka kanssa meillä ei muuten ole minkäänlaisia etuvastakohtia.

Kun minä nyt tästä yleistarkastelusta siirryn esilläolevien ajankohtaisten kysymysten yksityiskohtaiseen käsittelyyn, niin päädyn seuraaviin Saksan valtakunnanhallituksen kannanottoihin:

1. Saksan valtakunnanhallitus hylkää Genevessä huhtikuun 17 p:nä tehdyn päätöksen. Ei Saksa ole Versaillesin sopimusta yksipuolisesti rikkonut, vaan Versaillesin paäosopimuksen määräyksiä ovat tunnetuin kohdin loukanneet ja siten tehneet mitättömiksi ne vallat, jotka eivät voineet yhtyä Saksalta vaadittuun aseistariisuutumiseen menetelläkseen itse sopimuksen edellyttämällä tavalla. Tällä Genevessä tehdyllä päätöksellä Saksalle aiheutettu uusi loukkaus tekee Saksan valtakunnanhallitukselle mahdottomaksi palata tähän laitokseen takaisin, ennenkuin kaikkien jäsenten todella samanlaisen oikeudellisen aseman edellytykset on luotu. Siinä tarkoituksessa Saksan valtakunnanhallitus pitää välttämättömänä, että Versaillesin sopimuksen, joka rakentuu kansakuntien jaoitteluun voittajiin ja voitettuihin, ja kansainliiton, jonka täytyy rakentua kaikkien sen jäsenten tasavertaisuuden ja samanlaisten oikeuksien pohjalle, välillä tehdään selvä ero.

Näiden samanlaisten oikeuksien täytyy sisältää kaikki ne oikeudet, mitkä kansainvälisessä elämässä tulevat kysymykseen.

2. Saksan valtakunnanhallitus on sen johdosta, etteivät muut valtiot ole täyttäneet aseistariisuutumissitoumuksiaan, sanoutunut irti niistä sopimuskohdista, jotka nyttemmin Saksan yksipuolisen, sopimuksenvastaisen rasituksen vuoksi asettavat saksalaisen kansakunnan ala-arvoiseen asemaan määräämättömäksi ajaksi. Mutta hallitus vakuuttaa täten juhlallisesti, että nämä sen toimenpiteet yksinomaan koskevat moraalisesti ja asiallisesti Saksan kansaa halventavia tunnettuja pykäliä. Saksan valtakonnanhallitus tulee sitä vastoin ehdottomasti pitämään arvossa muita kansakuntien yhteiselämää koskevia sopimuskohtia sekä alueellisia määräyksiä ja suorittamaan aikojen kuluessa välttämättöniät tarkistukset ainoastaan rauhallisen yhteisymmärryksen merkeissä.

3. Saksan valtakunnanhallituksen aikoniuksena ei ole allekirjoittaa mitään sopimuksia, joiden täyttämistä se pitää mahdottomana, mutta se tulee tunnontarkasti pysymään jokaisessa vapaaehtoisesti allekirjoitetussa sopimuksessa, vaikkapa se olisi solniittukin ennen nykyisen hallituksen valtaantuloa. Sen vuoksi se tulee pitämään ja täyttämään varsinkin kaikki Locarnon sopimuksen edellyttämät sitoumukset niin kauan kuin toisetkin sopimusosalliset ovat puolestaan valmiit pysymään tämän sopimuksen kannalla. Saksan valtakunnanhallitus näkee turvallisuusvyöhykkeen arvossapidossa riippumattomalle valtiolle tavattoman raskaan avunannon Euroopan rauhoittamiseksi. Mutta se luulee olevansa pakotettu viittaamaan siihen, ettei jatkuvia joukkojen lisäyksiä toisella puolen ole suinkaan pidettävä näiden pyrkimysten täydennyksenä.

4. Saksan valtakunnanhallitus on aina valmis ottamaan osaa kollektiivisen yhteistoiminnan järjestelmään Euroopan rauhan turvaamiseksi, mutta se pitää silloin välttämättömänä että ikuisen kehityksen laki otetaan huomioon pitämällä sopimusten tarkistukset avoimina. Se näkee sopimusten säännönmukaisen kehityksen mahdollistamisessa rauhanvarmuustekijän, mutta jokaisen välttämättömän muutoksen ehkäisyssä vastaisten räjähdysten patoutuman.

5. Saksan valtakunnanhallitus on sitä mieltä, ettei eurooppalaisen yhteistoiminnan uudelleenluominen voi tapahtua yksipuolisesti asetettujen vaatimusten puitteissa. Se uskoo, että on oikein useinkin erilaisten etupyyteiden vallitessa tyytyä aina minimivaatimuksiin, sen sijaan että tämän yhteistoiminnan annetaan raueta sellaisten maksimivaatimusten vuoksi, joita on mahdotonta toteuttaa. Hallitus on edelleen vakuutettu siitä, että tällainen suureen päämäärään tähtäävä yhteisymmärrys voi toteutua ainoastaan asteittain.

6. Saksan valtakunnanhallitus on periaatteessa valmis solmimaan hyökkäämättömyyssopimuksia yksityisten naapurivaltioittensa kanssa ja täydentämään niitä kaikilla sellaisilla määräyksillä, joiden tarkoituksena on sotaakäyvien valtioiden eristäminen ja sodanahjon paikallistaminen. Varsinkin se on valmis kaikkiin velvoituksiin, jotka tästä voivat aiheutua tarvikkeiden ja aseiden hankinnan suhteen sodan tai rauhan aikana ja joihin kaikki sopimusosalliset suostuvat ja pitävät niitä arvossa.

7. Saksan valtakunnanhallitus on valmis kannattamaan Locarnon sopimuksen täydennykseksi tehtävää ilmasopimusta ja ottamaan osaa sitä koskeviin neuvotteluihin.

8. Saksan valtakunnanhallitus on julkaissut Saksan uusien puolustusvoimien muodostamista koskevan julistuksen. Siitä ei tulla missään tapauksessa luopumaan. Valtakunnanhallitus ei näe tämän ohjelman toteuttamisessa maalla, ei ilmassa eikä merelläkään mitään uhkaa toisille kansoille. Mutta se on joka aika valmis ottamaan asevarustuksissaan huomioon ne rajoitukset, joihin toisetkin valtiot suostuvat. Saksan valtakunnanhallitus on jo puolestaan ilmoittanut mielipiteensä eräistä määrätyistä rajoituksista. Näin se on parhaiten ilmaissut hyvän tahtonsa rajoittamattoman kilpavarustelun välttämiseksi. Saksan ilmavarustusten rajoittaminen tasavertaiselle kannalle eräiden muiden yksityisten länsieurooppalaisten suurvaltojen kanssa tekee joka aika mahdolliseksi jonkin korkeimman luvun määräämisen, minkä liikumäärän noudattamiseen Saksa sitten toisten ohella kiinteästi sitoutuu.

Saksan merivoimien rajoitus käsittää 35 prosenttia Englannin ja vielä 15 prosenttia Ranskan laivaston koko tonnistoa pienemmän laivaston. Kun eri sanomalehtilausunnoissa on esitetty sellainen ajatus, että tämä vaatimus olisi vain alku ja että se kohoaisi varsinkin siirtomaiden omistamista koskevalla vaatimuksella, niin Saksan valtakunnanhallitus selittää sitovasti: Tämä

vaatimus on Saksalla lopullinen ja pysyvä. Saksalla ei ole aikomusta, välttämättömyyttä eikä varojakaan ryhtyä johonkin uuteen laivastokilpailuun.

Saksan valtakuimanhallitus tunnustaa ilman muuta brittiläisen maailmanvallan suuret elinehdot sekä sen turvaamisen pääpainon merellä, juuri samalla tavalla kuin hallitus on toiselta puolen päättänyt tehdä kaiken voitavansa meidän oman mannermaisen olemassaolomme ja vapautemme turvaamiseksi. Saksan valtakunnanhallituksella on vakaa aikomus tehdä kaikkensa, jotta brittiläiseen kansaan ja valtioon saataisiin ja pysytettäisiin sellainen suhde, että tähän saakka molempien kansakuntien välisen ainoan taistelun uusiutuminen ainiaaksi estettäisiin.

9. Saksan valtakunnanhallitus on valmis aktiivisesti ottamaan osaa kaikkiin pyrkimyksiin, jotka voisivat johtaa rajattomien vartistelujen käytännöllisiin rajoituksiin. Tähän se näkee nykyisin ainoan mahdollisen tien palaamalla Punaisen Ristin Geneven-sopimuksessa lausuttuihin päätelmiin. Se uskoo ainoastaan taisteluvälineitten ja taistelumenetelmien asteettain tapahtuvaan vähennykseen ja kieltoon, mitkä välineet ja menetelmät luonteensa puolesta ovat ristiriidassa parast'aikaa voimassa olevan Punaisen Ristin Geneven-sopimuksen kanssa.

Valtakunnanhallitus uskoo myös, että samalla tavalla kuin kerran kiellettiin dumdum-kuulien käyttö ja se myös suurin piirtein käytännössä estettiin, niin samalla tavalla muidenkin määrättyjen aseiden käyttö voidaan kieltää ja myös käytännössä ehkäistä. Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä taisteluvälineitä, jotka ensi sijassa vähemmän vahingoittavat taistelevia sotilaita, mutta sitä enemmän kylvävät hävitystä ja kuolemaa taisteluun osaaottamattomien naisten ja lasten keskuuteen.

Saksan valtakunnanhallitus pitää ajatusta lentokoneiden poistamisesta, samalla kun pommitus on sallittu, vääränä ja tehottomana. Mutta se pitää mahdollisena kansainvälisesti kieltää määrättyjen aseiden käyttö kansainvälisen oikeuden vastaisena ja julistaa ne kansakunnat, jotka siitä huolimatta sellaisia aseita käyttävät, ihmisyyden ja sen oikeuksien ja lakien ulkopuolla olevina pannaan.

Tässäkin se luulee asteettaisen kehityksen johtavan nopeimmin tulokseen. Siis:

On saatava aikaan kielto, joka koskee kaasu-, palo- ja räjähdyspommien alasheittämistä varsinaisen taisteluvyöhvkkeen ulkopuolella. Tätä rajoitusta voidaan jatkaa aina pomminheiton täydelliseen yleiseen kansainväliseen kieltoon saakka. Mutta niin kauan kun pommin alasheitto sellaisenaan on sallittu, on pommituslentokoneiden lukumäärän jokainen rajoitus sellaisenaan, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, että uusia voidaan nopeasti rakentaa, kyseenalainen.

Mutta jos pomminheitto sellaisenaan leimataan kansainvälisen oikeuden vastaiseksi raakalaisuudeksi, niin sen johdosta pommituslentokoneiden rakentaminen tulee pian itsestään tarpeettomana ja tarkoituksettomana lakkaamaan.

Kun Geneven Punaisen Ristin sopimuksella kerran onnistuttiin vähitellen estämään turvattomien haavoittuneiden tai vankien sinänsä mahdollinen tappaminen, niin silloin täytyy olla aivan samalla tavalla mahdollista samantapaisella sopimuksella kieltää pommisota samoin turvatonta siviiliväestöä vastaan ja vihdoin ylipäänsä luopua siitä kokonaan.

Saksa näkee tämän kysymyksen sellaisessa perusteellisessa käsittelyssä tehokkaamman toimenpiteen kansojen rauhoittamiseksi ja turvaamiseksi kuin kaikissa avunanto- ja sotilassopimuksissa.

10. Saksan valtakunnanhallitus on valmis yhtymään jokaiseen rajoitukseen, joka johtaa nimenomaan hyökkäystä varten erityisesti tarkoitettujen järeiden sota-aseiden poistamiseen. Näihin aseisiin kuuluvat ensiksikin järein tykistö ja toiseksi raskaimmat hyökkäysvaunut. Ottaen huomioon Ranskan rajaseutujen suunnattomat linnoitukset, sellainen kansainvälinen raskaimpien hyökkäysaseiden poistaminen tuottaisi Ranskalle ehdottomasti jopa sataprosenttisen turvallisuuden.

11. Saksa selittää olevansa valmis yhtymään tykistön, taistelulaivojen, risteilijöiden ja torpeedoveneiden kaliiberien suuruuden jokaiseen rajoitukseen. Samoin Saksan valtakunnan hallitus on valmis hyväksymään jokaisen laivojen suuruutta koskevan kansainvälisen rajoituksen. Ja vihdoin on Saksan valtakunnanhallitus valmis yhtymään sukellusveneiden suuruuden rajoitukseen tai myös niiden täydelliseen poistamiseen siinä tapauksessa, jos asia saadaan kansainvälisesti järjestetyksi.

Mutta sen lisäksi Saksan valtakunnanhallitus vakuuttaa vielä kerran, että se yleensä yhtyy jokaiseen kansainväliseen ja samanaikaisesti toteutettavaan aseiden rajoitukseen ja aseiden poistoon.

12. Saksan valtakunnanhallituksella on sellainen käsitys, että kaikkien yritysten, joiden tarkoituksena on kansainvälisillä tai useiden valtioiden yhteisillä sopimuksilla saavuttaa määrättyjen ristiriitojen tehokas huojentuminen yksityisten valtioiden välillä, täytyy olla turhia, niin kauan kun ei sopivilla toimenpiteillä saada tuloksellisesti estetyksi sitä kansojen yleisen mielipiteen myrkyttämistä, mitä edesvastuuttomat ainekset puhein ja kirjoituksin, elokuvien ja näyttämöiden avulla harjoittavat.

13. Saksan valtakunnanhallitus on joka hetki valmis yhtymään sellaiseen kansainväliseen sopimukseen, joka tehokkaalla tavalla ehkäisee kaikki ulkoapäin tulevat sekaantumisyritykset toisten valtioiden sisäisiin asioihin ja tekee sellaiset mahdottomiksi. Sen täytyy joka tapauksessa vaatia, että sellainen järjestely tulee kansainvälisesti tehokkaaksi ja koituu kaikkien valtioiden hyödyksi. Kun on olemassa vaara, että maissa, joiden hallitukset eivät eivät nauti kansojensa yleistä luottamusta, sisäiset levottomuudet voidaan niiden taholta, joille siitä on hyötyä, liiankin helposti osoittaa ulkoapäin tulleen sekaantumsen aiheuttamiksi, niin näyttää välttämättömältä, että käsite »sekaantuniinen» määritellään kansainvälisesli mitä tarkimmin.

Kansanedustajat, Saksan valtiopäivien jäsenet!

Olen pyrkinyt antainaan Teille kuvan niistä käsitystavoista, jotka meitä nykyisin askarruttavat. Niin suuret kuin huolet yksityiskohdissaan lienevätkin, niin minä kansakunnan johtajana ja valtakunnankanslerina pidän vastuuntuntoni velvoituksen mukaisena lausua, ettei rauhan säilyttämisen mahdollisuudesta ole olemassa epäilystäkään. Kansat, tahtovat rauhaa. Sen säilyttäminen täytyy olla hallituksille mahdollinen. Minä luulen, että Saksan puolustusvoimien jälleenluominen tulee erääksi rauhantekijäksi. Ei sen vuoksi, että me tahtoisimme kohottaa ne mielettömään suuruuteen, vaan koska yksinkertainen tosiasia niiden olemassaolosta täyttää Euroopassa vaarallisen tyhjiön. Saksalla ei ole aikomuksena kohottaa varustelujansa määrattömiin. Meilla ei ole mitään kymmeniätuhansia pommituslentokonelta emmekä tule niitä rakentamaankaan, vaan päin vastoin: me olemme itse ottaneet käytäntöön ne rajoitukset, jotka vakaumuksemme mukaan takaavat kansakunnan turvallisuuden olematta silti ristiriidassa kollektiivisen turvallisuuden ja sen järjestämisen kanssa. Me olisimme onnellisia, jos sellainen järjestely antaisi meille mahdollisuuden suunnata kansamme ahkeruus hyödylliseen tuotannolliseen työhön, ihmishenkien ja omaisuuksien hävittämiseksi käytettävien koneiden valmistuksen asemesta.

Me uskomme, että jos maailman kansat voisivat sopia keskenään kaikkien palo-, kaasu- ja räjähdyspommiensa yhteisestä hävittämisestä. Tämä olisi kohtuudenmukaisempi toimenpide kuin se, että niiden avulla raadellaan toisiaan.

Kun minä puhtin tällä tavalla, niin minä en puhu enää puolustuskyvyttömän valtion edustajana, valtion, jolle sellainen menettely toisten taholta ei tuottaisi mitään velvollisuuksia, vaan ainoastaan etuja. Minun tarkoituksenani ei ole suinkaan ottaa osaa viime aikoina eri tahoilla heränneeseen väittelyyn toisten tai oman armeijan arvosta tai vieraiden sotilaiden puutteellisesta rohkeudesta ja omien sotilaiden erinomaisesta urhoollisuudesta.

Me tiedämine kaikki, miten monta miljoonaa rohkeita ja kuolemaahalveksivia vastustajia meillä valitettavasti oli maailmansodassa vastassamme. Mutta meille saksalaisille voi historia varmasti useinkin todistaa, että vähemmin olemme ymmärtäneet järkiperäisen elämän taidon kuin säädyllisen kuoleman taidon. Minä tiedän, että saksalainen nyt paremmin kuin koskaan, milloin kansakunnan kimppuun hyökättäisiin, tulee täyttämään velvollisuutensa sotilaana, koska voitettujen kausakuntien kohtalon painostus on puolentoista vuosikymmenen ajan kansaamme opettanut. Tämä varma vakaumus sälyttää meille kaikille ankaran vastuun ja samalla mitä suurimpia velvollisuuksia.

Tätä puhettani Teille, taistelutoverini ja kansakunnan luottamusmieheni, minä en voi lopettaa paremmin kuin jälleen korostamalla rauhantahtoamme.

Meidän uuden valtiomuotomme luonne antaa minulle mahdollisuuden kieltää sodanlietsojien toiminnan Saksassa. Jospa muutkin kansat onnistuisivat saamaan todellisille sisäisille kaipauksilleen rohkean ilmaisun! Se, joka Euroopassa kohottaa sodan tulisoihdun, voi toivoa ainoastaan sekasortoa.

Mutta me elämme siinä varmassa vakaumuksessa, ettei länsimaiden perikato tapahdu meidän aikanamme, vaan päinvastoin niiden ylösnousemus. Että Saksa tuo katoamattoman osuutensa tähän suureen työhön, on meidän ylpeä toivomme ja järkähtämätön uskomme.

Kotiin